Kauppareissulla opittua

Eilen uskaltauduin ottamaan härkää sarvista kiinni ja suuntasin ruokakauppaan ostoksille molemmat lapset mukanani. En todellakaan päätynyt samanlaiseen zen-tilaan kuin aiemmin kuvaamani sankariäiti, joskin selvisimme silti ilman itkupotkuraivareita läpi paikallisen marketin. En myöskään osannut laskea liekaa yhtä löysälle kuin Mies, joka kertoi edellisellä kauppareissulla kulkeneensa itse omia reittejään, ja antaneensa lapsille hakutehtäviä erinäisistä tuotteista täysin itsenäisesti hoidettavaksi. Jokin kultainen keskitie sentään taidettiin löytää, koska kassaneiti lausahti meidän poppoota katsellessaan, lasten ensin lastattua omista pikkukärryistään tavarat hihnalle ja sen jälkeen kipitettyään palauttamaan kärryt pyynnöstäni omalle paikalleen:

- Onpas siinä tottelevaisia lapsia. Harvoin näkee samaa täällä kaupassa. Sehän meni kuin oppikirjoissa!

Samaan aikaan itse mietin, että varmasti kenellekään kanssakauppailijalle ei jäänyt epäselväksi meidän nassikoiden nimet, koska niin usein (eli jatkuvalla syötöllä) niitä koin hokevani. Lisäksi itselläni oli koko kauppareissun ajan ollut olo kuin pitkää ja näännyttävää monologia puhuvalla radiotoimittajalla: - Älä mene sinne, hakisitko tätä, katso eteenpäin, älä törmää, ei saa juosta, voisitko nyt seurata äitiä, katso eteesi, väärä suunta, tule tänne päin, mistäs ne maidot löytyy?

Otin kassaneidin kiitokset vastaan hämmentyneenä ja iloisena. Eipä neiti varmastikaan tiennyt, kuinka hyvän mielen hän minulle antoi: Onnistuin sittenkin!

Lisäksi kerroin kassaneidin kehut autossa myös lapsille, mistä varsinkin Esikoinen ilahtui kenties jopa enemmän kuin äitinsä. Enkä myöskään ennakkoon osannut arvata kehujen jakamisen odottamatonta lisäseurausta: - Äiti, mä teen ensi kerralla ihan yhtä hyvin ja ehkäpä se kassatäti kehuu sitten uudestaankin minua!

Niinpä, positiivisen kautta oppii paremmin. Tämän(kin) kun muistaisi äitinä useammin.

Pömpöttää

Söin tänä aamuna lasten kanssa aamupalaksi puuroa. Ruokailun päätteeksi Esikoinen esitteli vatsaansa:

- Kato miten iso pömppövatta!

Tosikoinenkin kiirehti nostamaan paitansa helmaa:

- Äiti kato mua, kato mua! Pömppövatta!

Suloinen hetki sai pienen kolhun, kun minun esiteltyä omaa puurontäytteistä vatsaani Esikoinen tokaisi mahaani tuijottaen:

- Äiti, kyllä me sittenkin tarvittaisiin vauva.

Ehkä minun olisi pitänyt lopettaa syöminen siihen, kun vatsa ilmaisi olevansa tyytyväinen, eikä sinnillä ahtaa loppujakin napaan mentaliteetilla "ruokaa ei saa heittää roskiin".

Sudenkuoppa

Minulla on periaatteessa kaikki hyvin. Minulla on kaksi ihanaa ja rakastettua lasta, onnellisesti odotettuja ja päivieni naurattajia - joskin juuri nyt tahto- ja uhmaikien kourissa jatkuvasti välillä rasittavia, mutta niin tuon ikäisten kuuluukin olla.

Lisäksi minulla on maailman paras aviomies. Hän on osallistuva isä ja kotimme peruskallio. Hoidamme kodin ja lapset aikalailla tasan puoliksi, tai kenties jopa fifty-sixty niin, että hän hoitaa isomman kimpaleen.

Olemme juuri muuttaneet unelmiemme kotiin, ja meillä molemmilla on hyvin töitä. Elämme ruuhkavuosia töiden, harrastusten, opintojen ja lastenkasvatuksen pyörteissä, mutta silti parisuhteemme voi hyvin. Minun mielestäni jopa paremmin kuin esimerkiksi vuosi sitten.

Silti.

Minun henkeni on väsynyt ja mieleni särkynyt. Yllä olevat huomioon ottaen tuntuu nurinkuriselta, että juuri nyt tunnen näin. Että juuri nyt koen tipahtaneeni äitiyden sudenkuoppaan, josta en pääse yksin ylös.

Onneksi ei tarvitsekaan yksin yrittää. Mies kuuntelee ja tukee, vaikkei voikaan ymmärtää tuntemaani. Pian minua kuuntelee myös joku muu, joka saa siitä palkkaakin.

Ylpeä isä

Mies haki männä viikolla lapsia hoidosta, kun Esikoinen pukemisen yhteydessä jumiutui tavaamaan hoitopaikan ovesta kirjain kirjaimelta:

- Äs, ii, äl [suom.huom. är], koo, uu, tee.

- Hienoa! kehui ylpeä isä haltioissaan: kolmevuotiaamme osaa lukea!
- Mitä siinä lukee?

- Ovi! päätti tomera Esikoinen, loogisen päättelykyvyn maisteri. Mies tyytyi tekemään henkisen facepalmin, minä olen silti edelleen ylpeä pikkuihmisemme kirjaintunnistuksesta sekä pettämättömästä päättelystä.

Pohjalla on ruma maailma

Ajoin eilen kolmistaan lasten kanssa pitkän ajomatkan, useita satoja kilometrejä sukuloimasta takaisin kotiin. Menomatka viime sunnuntaina sujui hyvin, mutta tämä paluumatka oli suorastaan helvetillinen. Tämän alemmas vanhemmuudessa en ole aiemmin vajonnut, ja toivon todella, etten tämän alemmas enää pääsisikään. Matka oli todellinen pohjanoteeraus. Ehkä ajoitus oli huono ja kuumuus teki varmasti tehtävänsä. Myös lapsia taisi alkaa nyppiä olla 24/7 toistensa seurassa ja kirjaimellisesti kylki kyljessä. Pahin taisin kuitenkin olla minä itse.

Olen aina ollut helposti tulistuvaa sorttia, ja kun minä tulistun, minä huudan. Myös lapsemme huutavat ja kirkuvat korvia vihlovasti kiukustuessaan vähäisestäkin asiasta - varsinkin Esikoinen. Tämä on äärimmäisen är-syt-tä-vää, ja eilen havahduin siihen, etten voi tästä huonosta tavasta syyttää ketään muuta kuin katsomalla peiliin. Eilinen ajomatka eskaloitui nahistelusta todelliseksi molemminpuoliseksi kiljumiskarkeloksi (vaikka siitä meiningistä oli kyllä hupaisat karkelot niin kaukana kuin olla voi) ja kulminoitui äkkipysäytykseen tien varteen bussipysäkille. Hyppäsin autosta ulos korvat sauhuten ja silmät kyynelehtien voimatta sanoa lapsille sanaakaan.

Jo muutaman minuutin tepastelu rauhoitti minua, mutta autolle palatessani löysin sieltä - luonnollisesti - lapsetkin kyynelissä. Yritin kertoa heille, että kiukkuni oli niin suuri, ettei se mahtunut enää autoon. Sanoin, etten halunnut huutaa heille, mutta heidän tahallinen kiusantekonsa ja tuhmuilunsa (ts. tietävät tekevänsä kiellettyjä asioita ja tekevät niin siitä huolimatta odottaen vain äidin reaktiota) saivat minut neuvottomaksi, enkä tiennyt mitä tehdä, koska he eivät totelleet minua, vaikka tiesivät tekevänsä väärin. Sen takia pysäytin auton, koska en halunnut enää huutaa heille (eikä se mitään tehonnutkaan), ja minua kiukutti niin kovin, etten keksinyt muutakaan. Vakuutin myös, että äiti ei koskaan jätä heitä yksin vaan tulee aina takaisin, mutta joskus kiukku käy niin suureksi, että äitin on noustava pois autosta päästääkseen kiukun ulos ilmaan.

Esikoinen oli todella pahoillaan ja uskoin hänen jopa ymmärtävän jotain. Tosikoinen oli liian pieni ymmärtämään, mutta rauhoittui hänkin helposti. Jatkoin matkaa luullen, että loppumatka (vaivaiset 40km verrattuna kokonaismatkaan) sujuisi melko hyvin. Turha luulo. Kello kävi jo iltakymmentä, jolloin tavallisesti lapset ovat olleet nukkumassa jo pari tuntia. Tällä kertaa autossa ei unettanut ja pian meno jatkui entisellään. En osannut olla itsekään kovin aikuinen, vaan otin heidän iltavillinsä henkilökohtaisena kettuiluna, koska he tekivät kyllä kaikki kielletyt temppunsa, mitä ikinä keksivät. Minä keskityin vain pitämään auton tiellä ja tuijottamaan hupenevia kilometrejä gps-laitteessa. Halusin palavasti kotiin päästäkseni rauhaan ja edes hetkekesi eroon lapsistani.

Loppumatkana en sentään enää huutanut, mutta kyyneleet valuivat poskillani, joita Esikoinen aina välillä ihmetteli. Selitin hänelle monta kertaa olevani surullinen, koska en tiennyt mitä tehdä heidän kanssaan, koska he eivät tottele minua. Olin rehellisesti ymmälläni, mutta eihän 3-vuotiaalle olisi silti kannattanut tuollaista sälyttää. Liian pienelle.

Kotiin päästyäni luovutin lapset Miehelle ja pakenin autoa purkamaan. Palasin sisälle vasta, kun olin täysin varma lasten olevan jo sängyissään.

Aamu ei ole tuonut helpotusta. Koen suurta syyllisyyttä eilisestä huutamisestani, kauhua ajomatkaa muistellessani ja täydellistä neuvottomuutta omassa äitiydessäni. Olen niin pettynyt itseeni. Tunnen kaivaneeni itselleni kuopan, josta en pääse ylös. Pelolla odotan ylihuomista, jolloin minun pitäisi olla jälleen yksin vastuussa lapsistamme Miehen mennessä töihin. Eilisen jälkeen minusta tuntuu niin totaalisesti, etten kykene enää tähän.

Havaintokyky

Katselimme Tosikoisen kanssa kännykästä valokuvia viime päiviltä. Eräässä kuvassa oli Tosikoinen itse leikkimässä hiekkalaatikolla ja hän jumittui sitä katsomaan. Kulmat vetäytyivät kurttuun ja suu mutristui.

- Mun lapio, ei saa lainaa! Mun, ei saa lainaa, ei! torui tomera taaperomme.

Tosikoinen ei hahmota kuvista asioita yhtä hyvin kuin isompi sisaruksensa saman ikäisenä. Hän ei tunnista itseään hyvin kuvista vaan väittää liki aina Esikoiseksi. (Hän tosin myös usein nimittää itseään Esikoiseksi, joten tiedä sitten kokeeko itsensä muutoinkin tämän jatkeeksi...) Samoin hän itsepäisesti on koko kevään nimittänyt lehmää lampaaksi ja tasapuolisuuden nimissä myös päinvastoin. Ei kai mikään ihme, että sama lapsi nimesi kirjassa näkyvän virtahevon pupuksi. Melkein oikein...

Pienestä kiinni

Esikoisesta on kuoriutunut jopa suurempi mielensäpahoittaja kuin Tosikoisesta. Hänen suorituksessaan huonoa on se, ettei se ole läheskään yhtä suloista kuin pienemmällään, koska desibelit kipuavat huomattavasti korkeammalle ja hänen mielensäpahoittamiseensa myös lähes aina liittyy voimannäyttöjä (lue: viskomista, heittelyä, läpsimistä, tönimistä, you name - she's done it). Tämä toki kuuluu ikään, mutta ei se tee tästä Vaiheesta yhtään sen miellyttävämpää vanhemmille.

Jotain tästä Vaiheesta voi kiteyttää tämänpäiväiseen aamupalaan. Esikoinen mussutti tyytyväisenä porkkanasämpyläänsä (jo toista sellaista), kunnes kurkisti vahingossa makkaran alle. Suu vääristyi ja kyyneleet kihosivat silmiin. Tuskanhuuto oli sydäntäkouraiseva:

- Mun sämpylässä on kolo! Siinä on KOLO!! En syö, siinä on iso kolo!!!!

Niinpä, yritä siinä nyt selittää, että se kolo on aivan tavallista sämpylöissä ja että takinan kuuluukin olla kuohkeaa (eli omata koloja) tai se ei olisi hyvää. Ja me kun jo ehdimme onnitella itseämme (lue: Miestä), joka keksi kuinka (kännykkäpelien avulla, köh köh) saada joka aamuiset (muutaman viikon jatkuneet) itkukiukut pois Esikoisen repertuaarista. Olikin jo liian herttainen aamu, joten olisihan tämä pitänyt osata aavistaa...

Kiire kiirettä ruokkii

Päivät vierivät järkyttävällä vauhdilla. Havahduin torstaina siihen, että se oli muistini mukaan ensimmäinen kiireetön kotiäitipäiväni tänä vuonna, vaikka olenkin ollut osittaisella hoitovapaalla jo vuoden vaihteesta lähtien. Nimellisesti olen siis pois töistä joka viikko torstait ja perjantait, mutta viime torstai oli ensimmäinen päivä, jolloin vietin todellakin koko päivän lasteni kanssa ilman mitään A) hötkyilyjä tai B) apukäsiä. (Tosin muistiini luottaminen on näinä hässäkän täyttäminä aikoina enemmän kuin epäluotettavaa, mutta ei nyt takerruta siihen.)

Samana tostaina tein toisenkin mullistavan ahaa-elämyksen: Kun minun ei tarvinnut multitaskata tietokoneen äärestä vaan pystyin olemaan todella läsnä lapsille, hommat sujuivat paljon leppoisammin ja vähemmillä nahinoilla. Tämä tuli heti todistettua perjantaina, jolloin nahinat ylsivät maksimiin ja jäähyjä käytettiin vähintään kerran tunnissa. Tuolloin en tosin koneen äärestä vahtinut lapsia vaan olin muutoin poissaolevampi, koska edellisestä päivästä yli-innostuneena kuvittelin voivani yhtä aikaa muka-leikkiä ja lukea - eli löhötä sohvalla Kaksplussan ja MeidänPerheen kanssa. Jälkikasvu selkeästi heti huomasi fuskaukseni ja päättivät nokittaa välittömästi nousevilla äänenpainoilla ja vikkelästi käyvillä ja/tai väkivaltaisilla pikkukäsillä.

Oli miten oli, nämä havainnot haluan muistaa. Ole todellakin läsnä silloin, kun olet lasten kanssa. Silloin ei tarvitse tuntea syyllisyyttä pöydän nurkalla kuiskuttelevista tenttikirjoista tai läppärilaukusta kantautuvasta työlastin puuskutuksesta. Jos noihin tartut, et kuitenkaan saa mitään järkevää aikaiseksi - paitsi pahaa tuulta kaikille. Kummasti sitä jaksaa illalla sittenkin rutistaa jotain ns. hyödyllistä kasaan, jos päivä on sujunut leppoisasti.

Sitä paitsi että mikäs olisi sen hyödyllisempää kuin oman jälkikasvun kasvattaminen ja eritoten sen ihastelu? Isomman uhma ja pienemmän tahto ovat omiaan luomaan varsin komentamissävyitteistä äänimaailmaa kotiin. Tämä on tapa, josta tahdon päästä eroon. En vähiten omia hermojani säästääkseni, mutta eniten kuitenkin kannustaakseni lapsiani. He kun oikeastikin ovat todella suloisia, kekseliäitä ja ehtiväisiä, taitavia ja suulaita, niin maailman rakkaimpia ettei toisia ole. Tämä vain saattaa heiltäkin usein jäädä kokematta, jos (kun) äiti vain naputtaa, kieltää ja komentaa. Kaikki nuo jäävät vähemmälle, kun jätän turhan tehoilun (joka joka tapauksessa vain yrittämisen tasolle jääkin) ja keskityn vain heihin. Ainakin heti heräämisen jälkeen (niin yö- kuin päiväunilta) taattu jakamaton huomio takaa sen, että tovin päästä (tunnin tai parin viimeistään) lapset jaksavat ja haluavatkin leikkiä tovin ilman aikuista. Tällöin on minun rakoni: Voin vilkaista työpostit, laittaa tiskit koneeseen ja pyyhkäistä pöydän, tai nostaa hetkeksi jalat sohvalle.

En voi suositella kenellekään työn, opiskelun ja pienten lasten yhdistämistä. Jos kuitenkin olet ajautunut kanssani tähän samaan soppaan, usko minua: Asia kerrallaan (ilman tunnontuskia!) tuo paljon parempia tuloksia, kuin kaikkien kanssa yhtä aikaa jonglööraaminen. Kotipäivinä ole kotona ja nauti lapsista. Leiki ja rentoudu itsekin. Työpäivinä paina hommat kasaan, ettei enää kotona tarvitse niitä miettiä. Opiskelut kannattaa hoitaa mahdollisimman paljon poissa kotoa, etteivät pyykkikasat tai villakoirat huhuile liian kovaäänisesti ja saa keskittymistäsi herpaantumaan. Itse olen huomannut, että jopa kolmen aakkonen huoltsikka saattaa olla yllättävän hyvä opiskelupaikka: Siellä olevat sotkut siivoaa joku muu, ja minä saan keskittyä aivan muuhun.

Näin tämäkin kolmen aakkosen sunnuntaiaamu on omalta osaltani kulunut, ja sainpa tänne blogiinkin huikattua, että hengissä ollaan vaikka kiirettä pitää. Iltapäivällä aion keskittyä vain lapsiin, koska Mies on luvannut siivota koko kodin. Siinä jos missä on oivallinen syy ja porkkana lähteä lasten kanssa leikkipuistoilemaan tuonne auringonpaisteeseen!

Pääsiäisyllätys

Jokseenkin pysäyttävää huomata yli 10 vuoden yhdessäolon jälkeen puolisossa uusia piirteitä. Tai itsessään, miten sen nyt ottaa... Pääsiäisen aikaan pesimme vierekkäin vessassa hampaita (arkisia kultaisia hetkiä, ehe ehe) ja tovin peilikuviamme tuijoteltuamme totesin Miehelle:

- Oletko sinä tosiaan noin paljon pidempi kuin minä..?

Miehelle tämä ei tullut ollenkaan yllätyksenä, ja olenhan minäkin aina tiennyt olevani lyhyempi kuin hän. Mutta että NOIN paljon...!

Tosin eikös se tutkimuksienkin mukaan ole hyvä, että vuosienkin yhteisen taipaleen jälkeen puoliso onnistuu yllättämään?

Kulturelli

Telkkari mölysi yksinään olkkarissa, kun Mies oli viemässä Esikoista nukkumaan. Iltasatujen - puolin ja toisin kerrottujen - jälkeen Esikoinen höristi korviaan olohuoneesta kuuluvalle erikoiselle äänelle.

- Iskä, mitä tuo on?

- Se kuuluu telkkarista, joku laulaa oopperaa.

- Iskä, käy laittamassa telkkari pois päältä. Se kuulostaa ihan lampaalta.

Samaa sukua

- En oo mikään apina! kiisti Esikoinen, kun isänsä häntä kapinahengeksi kiusoitteli.

Itkupilli

Jos on parkunut silmät päästään jo kolme kertaa ennen lounasaikaa, tietää, että käsillä on todellakin Maanantai.

Ja jos nuo parkumiset ovat johtuneet "ei mistään kovin vakavasta" eli pelkästään elämästä (eikä siitä vastakohdasta) ja sen hankaluudesta arkisine rajoitteineen, voisi olettaa kohta täti Punaisen saapuvan kylään. Edellisen kerran tosin koin vastaavaa mielenmyllerrystä juuri ennen kuin tein plussatestin Tosikoisesta, mutta pikkukolmosen ei pitäisi tällä hetkellä olla mahdollista.

Nyt kun vain saisi itsellekin vakuutettua, että kyse ei tosiaan ole mistään kovin vakavasta (kuten ei olekaan) ja että kyllä asiat järjestyy, kuten Mies aina sanoo. Pitää taas vain jaksaa hieman venyä.

Aamuihme

Ihmeiden aika ei ole ohi. Sain aamulla hieraista silmiäni kerran jos toisenkin, kun huomasin autossa kellonajan. Olimme lasten kanssa lähdössä tarhaan ja töihin puoli tuntia tavallista aikaisemmin. Puoli tuntia! Vaikka nassikat eivät edes heränneet paljoa tavallista aikaisemmin. Tarkistin vielä ajan erikseen kännykästä, koska olin alkuun varma, että auton kello jätättää tai on pysähtynyt.

Olimme niin ajoissa liikenteessä, että piti ihan vitkutella. Lapsilla kun on tarhaan sovitut, lyhyemmät hoitoajat, ei sinne voi paukata ihan milloin sattuu.

Kiittelin vuolain sanoin varsinkin Esikoista. Näinkö sujuvasti aamu voikin mennä, jos ei joudu hillitsemään väsykiukkua, kahlehtimaan pukemiskiukkua tai edes raapimaan ketään itkupotkuraivarin kourista parkkipaikan maasta autoon?

Olen tyrmistynyt.

Se pieni sana

Edelliseen liittyen, olen lisäksi ottanut itseäni niskasta kiinni, että jos tulee tulistuttua liikaa, myös minun pitää pyytää anteeksi. Liian usein se unohtuu, vaikka aina omilta lapsiltani sitä edellytänkin.
(Sivuhuomautus: Ei ole hellyyttävämpää näkyä, kuin reilu yksivuotias halaamassa ja kuiskaamassa annees.)

Toissa viikonloppuna tämä päätös joutui käytäntöön ja sai vahvistuksen tehostaan. Olimme juuri lähteneet rakkaan kummityttöni synttärijuhlilta ajamaan yötä vasten kotiin pitkää matkaa. Ajotunteja oli edessä neljä, ja minua väsytti jo valmiiksi, koska olin erinäisistä syistä johtuen yksin lasten kanssa liikkeellä ja vasta edellisenä päivänä ajanut saman matkan toiseen suuntaan. Olimme siis juuri startanneet, kun takapenkiltä kuului vienosti:

- Äiti, onhan mulla vaippa?

Kysymyksen voi suoraan suomentaa: Äiti, minulla on pissahätä. Voinko pissata nyt vai täytyykö minun pidätellä.

Vastasin: - Kyllä, sinulla on yövaippa, koska nyt ajetaan yötä myöten kotiin. Voit pissata vaippaan.

- Mutta kakkaa ei voi tehdä vaippaan.

Pohdin hetken vaihtoehtoja: Kakatako vaiko eikö kakata? Kakattaako vaiko eikö kakattaa? Useamman tunnin pidättely ei kuulosta hyvältä vaihtoehdolta, kuten ei useamman tunnin pituinen kakan muhittelu vaipassakaan. Seuraavan kymmenen minuutin sisällä ennen seuraavaa bensa-asemaa ehdin tiukata monta kertaa, onko lapsella nyt ihan ihan oikeasti kakkahätä. Kuulemma on, ei auta kuin keskeyttää matka ennen kuin se on todenteolla alkanutkaan.

Kolmen aakkosen asemalla pohdin jälleen: Jätänkö nukkuvan Tosikoisen autoon vessareissun ajaksi vai herätänkö ja kipitämme kolmistaan vessaan? Kohtalo ratkaisee tämän puolestani ja Tosikoinen herää ihmettelemään hurinan loppumista.

Vessassa on Esikoista ilahduttava pikkupönttö, johon hän tällää pienen pyllynsä tärkeänä. Hetken päästä mieli muuttuu: - Ei tuu mitään, ei oo kakkahätä.

Tästä alkoi alamäki. Minun pinnaani kiristää ja kello juoksee. En osaa luottaa lapsen sanaan, joka vaihtuu joka toisella kysymyksellä: on hätä, ei olekaan, kyllä oli autossa kova hätä mutta ei enää. En voi riskeerata, koska hyviä pysähdyspaikkoja matkamme varrella on harvassa. Väsyneenä ääniraitani taantuu nopeasti naputukseksi, ja päädyn laukomaan viisaita sanoja kuten me emme lähde yhtään mihinkään, ennen kuin se kakka tulee, etkö sinä haluakaan iskän luo?

Tajuan itsekin naurettavuuteni, mutta silti kuohuu yli. Tuhlaamme vessassa vajaan tunnin, jonka jälkeen olen itsekin kurkkuani myöten täynnä omaa nalkutustani. Verenpaineeni huitelee yli mittarilukemien ja korvissani sauhuaa. Autoon paluu ei ole iloinen ja auto startataan kyräilevän hiljaisuuden vallassa.

Vilkaisen peruutuspeiliin ja näen kaksi hämmentynyttä silmäparia. Tavallisesti tähän aikaan he ovat jo olleet pari tuntia sängyssä. Heitä varmasti väsyttää paljon, mutta kumpikaan ei uskalla antaa unelle myöten, vaan molemmat tuijottavat kummissaan eteensä ja välillä toisiinsa. Äidistäkin tuntuu pahalta.

- Hei Esikoinen? Anteeksi, pyydän ja selittelen väsymystäni sekä pitkää ajomatkaa.

- Ei se mitään, toteaa viisas esikoiseni, - Sitä sattuu. Jos väsyttää, voi sulkea silmät ja torkkua autossa.

Nyt jo vähän äitiä naurattaa. Selitän, että valitettavasti minä en voi nukkua, koska minun pitää ajaa autoa. Kerron myös, että Esikoinen on silti omalta kohdaltaan oikeassa. Vartissa molemmat lapset ovat unten mailla, ja minä jään makustelemaan tunteitani sekä tapahtunutta.

En todellakaan ollut rakentava ja turvallinen aikuinen siellä kolmen aakkosen vessassa. Yllätyin itsekin, kuinka kipakat ja täysin turhat sanani sekä äänen korottaminen vain lisäsivät omaakin huonoa tuultani. Vielä enemmän yllätyin siitä, kuinka tuon yhden pienen sanan lausuminen laski välittömästi verenpaineeni normaalilukemiin. En ole aiemmin ymmärtänytkään, kuinka tärkeää on myös itse muistaa pyytää anteeksi lapsiltaan. Tämän opin haluan muistaa.

Huuto pimeydestä

Olen aina ollut helposti tulistuva ja tunteiden äärilaidoilla elävä. Äitiys ei valitettavasti ole saanut äkkipikaisuuttani kuriin, mikä harmittaa. Se harmittaa minua, koska kivahdan välillä liian ärhäkästi liian pienestä - ja varsinkin liian pienelle. Se harmittaa lapsia, koska eihän nyt kenestäkään ole kivaa, jos hänelle tiuskitaan. Ja niinhän se metsä vastaa, kuin sinne huudetaan...

Osittain Leluteekin Emilian esimerkin innoittamana olen kuitenkin ottanut tavoitteekseni näiden särmieni hiomisen. Siitä hyötyisivät sekä lapset että varsinkin minä itse. Ei ole todellakaan kivaa, että erään kerran tunteideni ylikuumennuttua ja äänen volyymin noustua kipakoihin lukemiin, Esikoinen tarttui pienempäänsä kädestä ja totesi:

- Ei mitään hätää, se on vain äiti.

Kylläpä veti hiljaiseksi.

Unohtunut puoli

Olen jännittänyt tätä vuotta ja povannut tästä kiireisintä vuottani tähän astisista. Saan pelata tetristä monella yhteensovitettavalla palikalla: työ, tarha, opiskelu, kodin ja kenties paikkakunnankin vaihto. Viimeisin ja tämän hetken kuumottavin palikka on sattumalta paljastunut vesivahinko, joka tarkoittanee sekä keittiön että kylpyhuoneen remontointia. Palikka, jota en olisi välittänyt saada.

Kaiken tämän keskellä olen unohtanut, että tänä vuonna saan myös nauttia kotipäivistä enemmän kuin menneen syksyn aikana. Saan palata osa-aikaisesti takaisin kotiäidin saappaisiin tohveleihin, ja viettää pitkiä viikonloppuna lasteni kanssa. Tämä toki tarkoittaa venymistä suuntaan jos toiseen, aikataulujen yhteensovittamista ja myös töiden tuomista kotiin - asia, jota olen ennen karttanut ja karsastanut. Mutta tuon lisäksi se tarkoittaa hitaita aamuja unesta lämpöisien pikkuihmisteni kanssa, pulkkamäkiä ja kuraleikkejä pihalla, uuden oppimista ja opettamista.

Tulen varmasti menettämään hermoni monta monituista kertaa. Se on tullut jo todistettua joululomankin aikana; Olemme Esikoisen kanssa niin samanlaisia tuittupäitä, että kolistelemme yhteen liki päivittäin. Silti haluan muistuttaa itseäni myös tuosta ihanasta puolesta. Saan muutamana lisäpäivänä viikossa unohtaa uran ja suorittamisen sekä palata jälleen hitaaseen kotiarkeen. Mikä tärkeintä, tämä lisäaika kotona tarkoittaa, että saan antaa useampia halauksia, enemmän huomiota, lisää syliä ja silityksiä näille elämäni rakkaimmille ihmisille.

Nöpötystä

Elämme selkeästi niitä aikoja, kun täytyy alkaa vahtia omia lausahduksiaan ja tapojaan. Eräänä iltana iltatouhuilla Esikoinen käsillään kokeili ihoaan, kunnes kädet pysähtyivät tutkimaan jotain ja Esikoinen avasi sanaisen arkkunsa:

- Äiti, mun nännit nöpöttää.

Tjaa, menipä taas äidillä jauhot suuhun, enkä oikein osannut kommentoida muuta kuin "jaahas". Hetken kesti pohtia, että mistä Esikoinen edes tietää sanan nänni saati osaa yhdistää siihen oikean verbinkin, kunnes tajusin itse usein kiusaavani kotona ilman paitaa viihtyvää Miestä kyseisestä ruumiintoiminnosta. Niin, keneltäköhän nuo nappulat näitä tokaisujaan oppivat, köh köh...

Myöhemmin kysyin Mieheltä, onko Esikoinen hänen kanssaan ottanut tätä aihetta puheeksi. Ei kuulemma ollut, kunnes pari päivää tämän jälkeen viileässä uimahallissa käytiin seuraava keskustelu Miehen ja Esikoisen välillä:

- Esikoinen, onko sinun kylmä?

- On, n-n-nännit n-nöpöttää, tokaisi Esikoinen kylmästä hieman änkyttäen ja köpötellen pikapikaa saunaan kumarassa kuin pieni mummeli. :D

Visan vinguttamisen karma

Luulin varustautuneeni hyvin ja hyvissä ajoin tulevaan talveen. Olen ostellut talvihaalareita ja asusteita alennuksista jo näköjään vuoden ajan. Molemmille nassikoille oli varakappaleita myöten kaikki hankittuna, kunnes:

• Tosikoiselle hankitut kaksi toppahaalaria ovat liian pienet. Tai eivät muuten, mutta lahkeista vilkkaa jo nyt nilkat, puhumattakaan mikä tilanne on kuukauden tai kahden kuluttua kovimmilla pakkasilla. Onneksi on vielä yksi kokoa suurempi toppahaalari hamstrattuna, joka vaikuttaisi olevan sopivan kokoinenkin. Tosin, tämä on samaa merkkiä kuin alla Esikoisen epäonnen haalari.
• Esikoiselle hankitun toppahaalarin vetoketju meni totaalisen rikki eilen. Haalari oli toista kertaa lapsen päällä, kun vetoketju alkoi purkautua/avautua keskeltä. Onneksi haalaria käytettiin vain autoreissun ajan, mutta kotimatkalla vetoketju aukeni kokonaan. Niin, että itse vedin oli ylhäällä. Piti väkivalloin repäistä se yläpäästä pois paikoiltaan, että kotona saatiin lapsi ulos haalarista.

Nyt siis toisella lapsella on yksi toimiva haalari, jonka vetoketjun pelkään pettävän hetkenä minä hyvänsä. Ja toisella lapsella on lähinnä kauppareissuja varten hankittu toppatakki sekä toppahousut, joilla ei tahtoisi laittaa pikkulasta leikkeihin rymyämään.

Karma, mitä pahaa minä olen tällä kertaa tehnyt?



PS. Myynnissä kaksi ihanaa violettisävyistä toppahaalaria koossa 74cm. Merkkeinä Minymo ja Reimatec, joista jälkimmäinenkin vastaa hyvin kokoaan, eikä "entisen" Reiman tapaan kokoa suurempaa. Pahaksi onnekseni. Prkl.

Eräs vessatarina

Tosikoinen pääsee päivittäin yllättämään. Vastikään höpisin hänelle töistä kotiin saapuessani, että äiti ottaa ihan kohta syliin, äiti käy vain ensin vessassa, missäs äiti voisikaan käydä vessassa... (Tämä rauhoittava puhetulva lienee tuttu monille vanhemmille, tavoitteena siis harhauttaa lasta olemaan huomaamatta, ettei hän nyt heti pääse syliin/ saa ruokaa/ saa tahtoansa läpi.)

Ja mitä tekee Tosikoinen? Kuunneltuaan tarkkaavaisesti konttaa määrätietoisesti avaamaan vessan oven selkeästi huonomuistiselle äidille. Vilkaisee vielä olan yli kuin todetakseen: Tässä se vessa on. Kuinka sä äiti tällaisen voit unohtaa?

Minulta loksahti suu auki. Noinko iso ja ymmärtäväinen Tosikoinenkin jo on! Meidän vauva!

Ovela

Mies ja lapset olivat leikkineet majassa linnaa. Esikoinen oli prinssi, Tosikoinen prinsessa ja hirmuinen kissamme sai näytellä lohikäärmettä, jota oli rauhoiteltu suopeaksi kissankarkeilla. Myöhemmin Esikoinen alkoi leikkimään lohikäärmettä.

Läyh! Läyyyyh!

Hui, oletpas sinä himuinen lohikäärme!

Niin oonki. Lääyyyh!! ... Iskä, saisin nyt kalkkia?