Isojen kysymysten äärellä

Arki rulla yhtä aikaa hitaasti ja kamalan nopeasti, joten blogi on jäänyt retuperälle. Lapset sen sijaan jatkavat kasvamistaan ja molemmilta tulee liki päivittäin jotain niin ihanaa, hoksaavaa tai vain naurattavaa - sanomista tai tehtyä - että tahdon edes murto-osan yrittää tallettaa tänne blogiinkin. Kun se kovakantiseen vauvakirjaan tarttuminen on näköjään vielä vaikeampaa. ;)

Tämän seliselin jälkeen kerronkin, mitä Esikoinen tuumi toissa viikonloppuna. Tämä juuri neljä vuotta täyttänyt pieni herkkiksemme istuskeli auton takapenkillä, kun palailimme kaksin shoppailureissulta. Lienemmekö hieman tätä ennen puhuneet tulevasta perheenlisäyksestä ja hiiiiitaasti lähestyvästä synnytyksestä, kun Esikoinen sai - jälleen kerran - äidilleen jauhot suuhun kysymällä:

- Äiti. Mistä on tullut se, ennen kuin on ollut ketään joka synnyttää?

Lapsi selkeästi haki kysymystä, mistä on tullut maailman ensimmäinen ihminen, kun ei ole ollut ketään olemassa, joka hänet olisi voinut fyysisesti synnyttää. Ei hän osannut tuota yhtä hyvin muotoilla, mutta muutaman kerran varmistettuani kysymyksen (Äiti ei nyt ihan ymmärrä, mitä tarkoitat? Voisitko toistaa kysymyksen alusta asti uudestaan?) sivulause pysyi aina samana: ...ennen kuin on ollut ketään joka sen synnyttää?

Niin. Että mitenkäs tuohon vastaat niin, että nelivuotiaskin pystyy ymmärtämään? Varsinkin kun oma näkemys on omanlaisensa sekoitus perusluterilaista uskoa ja darwinismia evolutiooteorioineen? En vielä halunnut alkaa sotkemaan asiaan mitään jumala- tai uskontokonsepteja saati sitten mielikuvia että eläintarhan apina on meille läheinen serkku, joten yritin vastata mahdollisimman yksinkertaisesti:

- Eri ihmiset uskovat, että se on tapahtunut eri tavalla. Kukaan ei voi tietää varmaksi, koska sitä kaikista ensimmäisintä ihmistä tai hänen kavereitaan ei ole enää olemassa. Se on tapahtunut niin kauan sitten, että ne ovat kaikki kuolleet, eikä heiltä voi kysyä.

Yritin myös selittää, että se ensimmäinen ihminen on kehittynyt pitkän ajan kuluessa, eri tavalla kuin vauva äidin masussa. Muutaman kertauksen jälkeen Esikoinen vaikutti ymmärtävän asian tai ainakin jotain siitä. Tai sitten hän vain kyllästyi aiheeseen, koska kotipiha näkyi jo puiden takaa. ;D

Kaikki mitä tarvitsee

Mies kävi viikonloppuna Tosikoisen kanssa kahdestaan metsäretkellä - eli kävelyllä nippanappa tonttimme rajan takana. Pieni askel meille aikuisille, iso seikkailu pienelle ihmiselle. Paluumatkalla Mies päätti hieman huiputtaa Tosikoista ja - näköetäisyydellä kotitalostamme - tokaisi Tosikoiselle:

- Voi ei, olemme tainneet eksyä. Mitä me nyt teemme?!

Tosikoinen tuttuun tyyliinsä tuumasi hetken, ollenkaan hätääntymättä, kunnes tokaisi:

- Ei se mitään, onhan meillä toisemme.

Sydäntäsulattavan laukaisunsa jälkeen pieni ihmeemme oli urheasti osoittanut suunnan, minne lähteä tarpomaan: suoraan pois päin talostamme. Mies oli nöyränä ja hurmattuna seurannut pientä urheaa, kunnes oli alkanut johdatella reittiä takaisin kotiin päin.

Pumppaa pumppaa

Tosikoinen leikki legoilla ja rakensi niistä pitkähkön tornin. Yhtäkkiä leikki muutti muotoaan: lapsi haki paikalle pienen patjan, puki jalkaansa kengät, käänsi tornin vaakatasoon tangoksi ja asettautui selälleen patjalle tankoa veivaamaan.

- Minä tahdon jumpata niin kuin äiti! tokaisi pieni suloisuus. Enpä todellakaan olisi vuosi sitten uskonut näkeväni omaa lastani matkimassa minua bodypumpissa!

Kysymysten asettelun sietämättömästä vaikeudesta

Esikoimen on siinä iässä, että hän alkaa haparoiden ottaa ensi askelia ystävystymisessä. Viime aikoina hän on puhunut kotona eräästä tytöstä kaverinaan, mutta on kovin vaikea tietää, ovatko he oikeasti kavereita vai toivoisiko Esikoinen vain niin. Kovasti hän kehuu tätä tyttöä, mutta usein myös toteaa, ettei tämä tahdo leikkiä hänen kanssaan. Olen yrittänyt antaa neuvoja, kuinka voisi ystävystyä. Esim ei kutsu suoraan meille kotiin leikkimään (kuten Esikoinen lienee nyt innoissaan tehnyt), vaan ensin leikki tarhassa tai kyselee tytöltä, mistä tämä tykkää jne. Tänään hoitopäivän jälkeen tuli jälleen puhe tästä tytöstä. Yritin hellävaroin onkia selville tarkemmin, mitä ja miten Esikoinen on tälle jutellut.

- No omalla tavallani. Ihan suomen kielellä, koska me asutaan Suomessa! kuului kipakka vastaus. Hautasin hymyni juomalasin taakse, kunnes pystyin jatkamaan juttelua.

Ulkonäkökulmia

Pikkulasten suhtautuminen omaan itseensä ja kehoonsa on kaunista ja mutkatonta. He tykkäävät juoksennella nakuna ja esitellä milloin mitäkin taitojaan. Peilin edessä he viihtyvät kauan, mutta eivät suinkaan finnejään tai läskejään puristellen kuten me aikuiset (naiset), vaan ihastellen ja kehuen. Näin kahden tyttölapsen äitinä eräs hartain toiveeni on, että tämä asenne säilyisi heillä mahdollisimman pitkään!

Tässä muutama Esikoisen lausahdus viime viikoilta, jotka mutkan kautta liittyvät hänen omaan ulkonäköönsä:

- Mä haluaisin siniset silmälasit kuten äitillä, niin sitten mullekin tulisi siniset silmät.

- Milloin te juotte tuosta mukista, jossa on mun kuva? Mä niin haluaisin, että te joisitte siitä, kun mä oon siinä niin ihana!

Imeytymisongelma

Esikoinen pyysi isältään iltapalalla lisää smoothieta:

- Se ei enää imeydy! hän huudahti, kun ei saanut pillillä enää imettyä herkullista juomaa.

Parasta

Yksi äitiydessä ehdottomasti parasta on lasten keskinäisen suhteen kasvamisen katsominen. Joulun välipäivinä Tosikoinen tokaisi sukulaiskyläilyllä isosisaruksestaan:

- Fe on mun palaf kaveli!

[Suom. huom. Jos lause ei avautunut, korvaa f s-kirjaimella ja l ärrällä. ;) ]

Pömpöttää

Söin tänä aamuna lasten kanssa aamupalaksi puuroa. Ruokailun päätteeksi Esikoinen esitteli vatsaansa:

- Kato miten iso pömppövatta!

Tosikoinenkin kiirehti nostamaan paitansa helmaa:

- Äiti kato mua, kato mua! Pömppövatta!

Suloinen hetki sai pienen kolhun, kun minun esiteltyä omaa puurontäytteistä vatsaani Esikoinen tokaisi mahaani tuijottaen:

- Äiti, kyllä me sittenkin tarvittaisiin vauva.

Ehkä minun olisi pitänyt lopettaa syöminen siihen, kun vatsa ilmaisi olevansa tyytyväinen, eikä sinnillä ahtaa loppujakin napaan mentaliteetilla "ruokaa ei saa heittää roskiin".

Riitänkö minä?

Esikoinen on tällä hetkellä hyvin kiinnostunut vauvoista. Ei tosin niinkään perinteiseen kolmivuotiaan malliin eli hoivaamalla vaikkapa vauvanukkeja, vaan leikkimällä itse vauvaa. Joskus hän on ihmisvauva, vielä useammin kissa- tai pupuvauva. Näin hän saa varmasti paljon huomiota. silityksiä, halauksia ja syliaikaa. Erään kerran hän alkoi autossa ääneen pohtimaan vauvoja:

- Äiti, ei me kyllä tarvita vauvaa. Ei meille mahdu! Meillä on jo minä. Ja Tosikoinen. Meitä on jo kaksi. Kolme on liikaa. Kyllähän minä riitän?

Olen tämän jälkeen huomannut pohtivamme lapsilukuamme yhä useammin. Varsinkin kun aihe on ollut viime viikkoina tapetilla useammassakin blogissa: miksi on päädytty tiettyyn lapsilukuun, ja onko se ollut oma päätös vai jonkun/jonkin muun lopputulema. Olen itse kaksilapsisesta perheestä, ja jotenkin aina kuvittelin itsekin saavani kaksi lasta; Se oli minulle normi. Kuitenkin jo Esikoisen odotusaikana (ja huolimatta ajoittain henkisesti rankasta vauvavuodesta) aloimme Miehen kanssa haaveilemaan kolmesta lapsesta.

Esikoisen sanojen jälkeen olen alkanut pohtia, onko minulla itsekäs oikeus haluta kolmas lapsi, vaikka nämä kaksi nykyistäkin pitävät kädet (ja hermot) täynnä? Mihin väliin se kolmas mahtuisi? Millä hermoilla häntä kasvattaisi?

Tietenkään ei saa laittaa liikaa painoarvoa pienen lapsen sanoille, mutta tämä sama teema on ollut havaittavissa muissakin Esikoisen puheissa ja mietteissä. Ajoittain olen epäillyt, että Esikoinen saattaisi olla kokonaisuudessaan tyytyväisempi lapsi, jos hän olisi saanut olla ainoa lapsi. Toki hän ei nykyään edes muista aikaa ilman Tosikoista eikä enää osaisi varmasti elää ilman häntä, mutta silti... Olemme järkyttäneet hänen maailmaansa jo yhden sisaruksen verran, miten hänen kävisi jos hänelle ilmaantuisi toinen sisarus - joka tunnetusti vauvavuoden aikana veisi leijonan osan äidin sylistä?

Miten vakuuttaa kolmivuotiaalle, että kyllä rakkaani, sinä riität meille aina juuri tuollaisena kuin olet. Aina.Mutta ei myöskään olisi sinulta (saamastasi rakkauden määrästä) pois, jos meillä olisi perheenjäseniä enemmänkin?

Ylpeä isä

Mies haki männä viikolla lapsia hoidosta, kun Esikoinen pukemisen yhteydessä jumiutui tavaamaan hoitopaikan ovesta kirjain kirjaimelta:

- Äs, ii, äl [suom.huom. är], koo, uu, tee.

- Hienoa! kehui ylpeä isä haltioissaan: kolmevuotiaamme osaa lukea!
- Mitä siinä lukee?

- Ovi! päätti tomera Esikoinen, loogisen päättelykyvyn maisteri. Mies tyytyi tekemään henkisen facepalmin, minä olen silti edelleen ylpeä pikkuihmisemme kirjaintunnistuksesta sekä pettämättömästä päättelystä.

Kuinka monta napaa ihmisellä on?

Suihkun jälkeen kuivattelemme Tosikoisen kanssa kaksin. Hän huomaa rintani, osoittaa toista nänniäni ja toteaa:

- Napa!

Ei aivan, mutta melkein. Oli jälleen naurussa pitelemistä. :)

Sydämellistä

En aina ole ihan varma, mitä kaikkea Tosikoinen ymmärtää. Siis sanojen tarkoituksista. Paljon hän höpöttää, ja joskus yllättyy, kuinka paljon hän hoksaakin - ja joskus ei tunnu tajuavan millään mitään yksinkertaistakaan. Oli miten oli, ihania lausahduksia häneltä tulee, käyttipä hän sanoja joita ymmärtää tahi ei. Yleensä lauseet ovat hassuja tai vähän vinksallaan, mutta tänään todistin jotain todella kaunista.

Tosikoinen ja Esikoinen leikkivät keskenään sulassa sovussa (hah, edes kerran kuukaudessa!), kun Esikoinen ojensi Tosikoiselle jonkin tämän kaipaaman lelun. Automaattisesti ja huolellisesti artikuloiden Tosikoinen vastasi:

- Kiitos, lakas.

Onko mitään suloisempaa?!

Vaikkei Tosikoinen (reilu 1,5vee) vielä täysin ymmärtäisikään sanaa "rakas", tietää hän sen tarkoittavan jotain hyvää ja kehuvaa, positiivista ja iloista. Ja lienee jotain tullut tehtyä oikein, kun hän ylipäätään osasi kiittää! ;D

Havaintokyky

Katselimme Tosikoisen kanssa kännykästä valokuvia viime päiviltä. Eräässä kuvassa oli Tosikoinen itse leikkimässä hiekkalaatikolla ja hän jumittui sitä katsomaan. Kulmat vetäytyivät kurttuun ja suu mutristui.

- Mun lapio, ei saa lainaa! Mun, ei saa lainaa, ei! torui tomera taaperomme.

Tosikoinen ei hahmota kuvista asioita yhtä hyvin kuin isompi sisaruksensa saman ikäisenä. Hän ei tunnista itseään hyvin kuvista vaan väittää liki aina Esikoiseksi. (Hän tosin myös usein nimittää itseään Esikoiseksi, joten tiedä sitten kokeeko itsensä muutoinkin tämän jatkeeksi...) Samoin hän itsepäisesti on koko kevään nimittänyt lehmää lampaaksi ja tasapuolisuuden nimissä myös päinvastoin. Ei kai mikään ihme, että sama lapsi nimesi kirjassa näkyvän virtahevon pupuksi. Melkein oikein...

Pienestä kiinni

Esikoisesta on kuoriutunut jopa suurempi mielensäpahoittaja kuin Tosikoisesta. Hänen suorituksessaan huonoa on se, ettei se ole läheskään yhtä suloista kuin pienemmällään, koska desibelit kipuavat huomattavasti korkeammalle ja hänen mielensäpahoittamiseensa myös lähes aina liittyy voimannäyttöjä (lue: viskomista, heittelyä, läpsimistä, tönimistä, you name - she's done it). Tämä toki kuuluu ikään, mutta ei se tee tästä Vaiheesta yhtään sen miellyttävämpää vanhemmille.

Jotain tästä Vaiheesta voi kiteyttää tämänpäiväiseen aamupalaan. Esikoinen mussutti tyytyväisenä porkkanasämpyläänsä (jo toista sellaista), kunnes kurkisti vahingossa makkaran alle. Suu vääristyi ja kyyneleet kihosivat silmiin. Tuskanhuuto oli sydäntäkouraiseva:

- Mun sämpylässä on kolo! Siinä on KOLO!! En syö, siinä on iso kolo!!!!

Niinpä, yritä siinä nyt selittää, että se kolo on aivan tavallista sämpylöissä ja että takinan kuuluukin olla kuohkeaa (eli omata koloja) tai se ei olisi hyvää. Ja me kun jo ehdimme onnitella itseämme (lue: Miestä), joka keksi kuinka (kännykkäpelien avulla, köh köh) saada joka aamuiset (muutaman viikon jatkuneet) itkukiukut pois Esikoisen repertuaarista. Olikin jo liian herttainen aamu, joten olisihan tämä pitänyt osata aavistaa...

Kulturelli

Telkkari mölysi yksinään olkkarissa, kun Mies oli viemässä Esikoista nukkumaan. Iltasatujen - puolin ja toisin kerrottujen - jälkeen Esikoinen höristi korviaan olohuoneesta kuuluvalle erikoiselle äänelle.

- Iskä, mitä tuo on?

- Se kuuluu telkkarista, joku laulaa oopperaa.

- Iskä, käy laittamassa telkkari pois päältä. Se kuulostaa ihan lampaalta.

Samaa sukua

- En oo mikään apina! kiisti Esikoinen, kun isänsä häntä kapinahengeksi kiusoitteli.

Sinne päin

Tosikoinen puhua pulpattaa iloisena omaa kieltään liki tauotta. Seassa on nyt jo paljon oikeitakin sanoja, tai ainakin sellaisia, jotka me vanhemmuuden rakkaudella osaamme tulkita oikeiksi sanoiksi. Halinallemme on nyt myös oppinut lausumaan taikasanan, jolla pääsee syliin eli sylkkyyn:

- Nylkkyy! Nylkkyy!

Pistää hymyn huulille kahdestakin syystä. ;)

Savuna ilmaan

Esikoinen tykkää bongailla savupiippuja. Savussa on jotain kiehtovaa, mutta myös piiput ilman savua saavat aikaan huomioita. Tänään autossa hän alkoi kertomaan:

- Äiti, tuolla on juna. Tuolla taivaalla. Se on savujuna, tsuh tsuh tsuh!

Mielikuvituksen kehittymisen seuraaminen on erittäin koukuttavaa. Enää ei voi arvatakaan, mitä helmiä takapenkiltäkin saattaa kuulua.

Kaiku

Tosikoinen on alkanut matkimaan isompaansa myös pottahädän suhteen. Joskus hän jopa osaa ilmoittaa oman hätänsä ihan oikeasti ja oikeaan aikaan. Erään kerran istuin jälleen seurana vessassa, pienen ihmistaimen tutkiessa samalla hartaasti varpaitaan. Lykkäsin omat varpaani sekaan ja hyvin kelpasivat nekin tutkimuskohteiksi. Pienet kädet asettelivat tarkkaan jalkani aivan vierekkäin. Huvikseni aukaisin jalkateräni v-asentoon, ja korjausliike tuli heti tarmokkaiden käsien asemoidessa jälleen jalkani takaisin yhteen. Toistimme tätä leikkiä muutaman kerran, kunnes kuului tomera käsky:

- Angga owwa!

Lienee Tosikoinen useamman kerran kuullut joko itseensä tai siskoonsa kohdistetun komennuksen: Anna olla!

Annoin olla, niin tomerasti se tuli. Ehkäpä pienempikin siitä oppi, että kun komennetaan niin totellaan?

Yhden kirjaimen ero

Olin vessassa asioimassa, kun Esikoinen paukkasi sisään. (Toim. huom. Ei kannata edelleenkään lukita ovea, koska se aiheuttaa isomman porun kuin kesken toimituksen sisään laukkaava lapsi.) Hän tuijotti hetkisen vatsaani koristavia, jo vaalenneita tiikerinjuovia, muistoja raskauksista. Taisipa siinä varovasti sormellaankin tökätä, kunnes tokaisi:

- Kurkkuinen!

Eipä sitä tuostakaan voinut loukkaantua vaan nauruksi veti. Kyllä, kurttuiseltahan se äidin juovikas vatsa näyttää.