Kaikki mitä tarvitsee

Mies kävi viikonloppuna Tosikoisen kanssa kahdestaan metsäretkellä - eli kävelyllä nippanappa tonttimme rajan takana. Pieni askel meille aikuisille, iso seikkailu pienelle ihmiselle. Paluumatkalla Mies päätti hieman huiputtaa Tosikoista ja - näköetäisyydellä kotitalostamme - tokaisi Tosikoiselle:

- Voi ei, olemme tainneet eksyä. Mitä me nyt teemme?!

Tosikoinen tuttuun tyyliinsä tuumasi hetken, ollenkaan hätääntymättä, kunnes tokaisi:

- Ei se mitään, onhan meillä toisemme.

Sydäntäsulattavan laukaisunsa jälkeen pieni ihmeemme oli urheasti osoittanut suunnan, minne lähteä tarpomaan: suoraan pois päin talostamme. Mies oli nöyränä ja hurmattuna seurannut pientä urheaa, kunnes oli alkanut johdatella reittiä takaisin kotiin päin.

Kauppareissulla opittua

Eilen uskaltauduin ottamaan härkää sarvista kiinni ja suuntasin ruokakauppaan ostoksille molemmat lapset mukanani. En todellakaan päätynyt samanlaiseen zen-tilaan kuin aiemmin kuvaamani sankariäiti, joskin selvisimme silti ilman itkupotkuraivareita läpi paikallisen marketin. En myöskään osannut laskea liekaa yhtä löysälle kuin Mies, joka kertoi edellisellä kauppareissulla kulkeneensa itse omia reittejään, ja antaneensa lapsille hakutehtäviä erinäisistä tuotteista täysin itsenäisesti hoidettavaksi. Jokin kultainen keskitie sentään taidettiin löytää, koska kassaneiti lausahti meidän poppoota katsellessaan, lasten ensin lastattua omista pikkukärryistään tavarat hihnalle ja sen jälkeen kipitettyään palauttamaan kärryt pyynnöstäni omalle paikalleen:

- Onpas siinä tottelevaisia lapsia. Harvoin näkee samaa täällä kaupassa. Sehän meni kuin oppikirjoissa!

Samaan aikaan itse mietin, että varmasti kenellekään kanssakauppailijalle ei jäänyt epäselväksi meidän nassikoiden nimet, koska niin usein (eli jatkuvalla syötöllä) niitä koin hokevani. Lisäksi itselläni oli koko kauppareissun ajan ollut olo kuin pitkää ja näännyttävää monologia puhuvalla radiotoimittajalla: - Älä mene sinne, hakisitko tätä, katso eteenpäin, älä törmää, ei saa juosta, voisitko nyt seurata äitiä, katso eteesi, väärä suunta, tule tänne päin, mistäs ne maidot löytyy?

Otin kassaneidin kiitokset vastaan hämmentyneenä ja iloisena. Eipä neiti varmastikaan tiennyt, kuinka hyvän mielen hän minulle antoi: Onnistuin sittenkin!

Lisäksi kerroin kassaneidin kehut autossa myös lapsille, mistä varsinkin Esikoinen ilahtui kenties jopa enemmän kuin äitinsä. Enkä myöskään ennakkoon osannut arvata kehujen jakamisen odottamatonta lisäseurausta: - Äiti, mä teen ensi kerralla ihan yhtä hyvin ja ehkäpä se kassatäti kehuu sitten uudestaankin minua!

Niinpä, positiivisen kautta oppii paremmin. Tämän(kin) kun muistaisi äitinä useammin.

Pumppaa pumppaa

Tosikoinen leikki legoilla ja rakensi niistä pitkähkön tornin. Yhtäkkiä leikki muutti muotoaan: lapsi haki paikalle pienen patjan, puki jalkaansa kengät, käänsi tornin vaakatasoon tangoksi ja asettautui selälleen patjalle tankoa veivaamaan.

- Minä tahdon jumpata niin kuin äiti! tokaisi pieni suloisuus. Enpä todellakaan olisi vuosi sitten uskonut näkeväni omaa lastani matkimassa minua bodypumpissa!