Isojen kysymysten äärellä

Arki rulla yhtä aikaa hitaasti ja kamalan nopeasti, joten blogi on jäänyt retuperälle. Lapset sen sijaan jatkavat kasvamistaan ja molemmilta tulee liki päivittäin jotain niin ihanaa, hoksaavaa tai vain naurattavaa - sanomista tai tehtyä - että tahdon edes murto-osan yrittää tallettaa tänne blogiinkin. Kun se kovakantiseen vauvakirjaan tarttuminen on näköjään vielä vaikeampaa. ;)

Tämän seliselin jälkeen kerronkin, mitä Esikoinen tuumi toissa viikonloppuna. Tämä juuri neljä vuotta täyttänyt pieni herkkiksemme istuskeli auton takapenkillä, kun palailimme kaksin shoppailureissulta. Lienemmekö hieman tätä ennen puhuneet tulevasta perheenlisäyksestä ja hiiiiitaasti lähestyvästä synnytyksestä, kun Esikoinen sai - jälleen kerran - äidilleen jauhot suuhun kysymällä:

- Äiti. Mistä on tullut se, ennen kuin on ollut ketään joka synnyttää?

Lapsi selkeästi haki kysymystä, mistä on tullut maailman ensimmäinen ihminen, kun ei ole ollut ketään olemassa, joka hänet olisi voinut fyysisesti synnyttää. Ei hän osannut tuota yhtä hyvin muotoilla, mutta muutaman kerran varmistettuani kysymyksen (Äiti ei nyt ihan ymmärrä, mitä tarkoitat? Voisitko toistaa kysymyksen alusta asti uudestaan?) sivulause pysyi aina samana: ...ennen kuin on ollut ketään joka sen synnyttää?

Niin. Että mitenkäs tuohon vastaat niin, että nelivuotiaskin pystyy ymmärtämään? Varsinkin kun oma näkemys on omanlaisensa sekoitus perusluterilaista uskoa ja darwinismia evolutiooteorioineen? En vielä halunnut alkaa sotkemaan asiaan mitään jumala- tai uskontokonsepteja saati sitten mielikuvia että eläintarhan apina on meille läheinen serkku, joten yritin vastata mahdollisimman yksinkertaisesti:

- Eri ihmiset uskovat, että se on tapahtunut eri tavalla. Kukaan ei voi tietää varmaksi, koska sitä kaikista ensimmäisintä ihmistä tai hänen kavereitaan ei ole enää olemassa. Se on tapahtunut niin kauan sitten, että ne ovat kaikki kuolleet, eikä heiltä voi kysyä.

Yritin myös selittää, että se ensimmäinen ihminen on kehittynyt pitkän ajan kuluessa, eri tavalla kuin vauva äidin masussa. Muutaman kertauksen jälkeen Esikoinen vaikutti ymmärtävän asian tai ainakin jotain siitä. Tai sitten hän vain kyllästyi aiheeseen, koska kotipiha näkyi jo puiden takaa. ;D

Kysymysten asettelun sietämättömästä vaikeudesta

Esikoimen on siinä iässä, että hän alkaa haparoiden ottaa ensi askelia ystävystymisessä. Viime aikoina hän on puhunut kotona eräästä tytöstä kaverinaan, mutta on kovin vaikea tietää, ovatko he oikeasti kavereita vai toivoisiko Esikoinen vain niin. Kovasti hän kehuu tätä tyttöä, mutta usein myös toteaa, ettei tämä tahdo leikkiä hänen kanssaan. Olen yrittänyt antaa neuvoja, kuinka voisi ystävystyä. Esim ei kutsu suoraan meille kotiin leikkimään (kuten Esikoinen lienee nyt innoissaan tehnyt), vaan ensin leikki tarhassa tai kyselee tytöltä, mistä tämä tykkää jne. Tänään hoitopäivän jälkeen tuli jälleen puhe tästä tytöstä. Yritin hellävaroin onkia selville tarkemmin, mitä ja miten Esikoinen on tälle jutellut.

- No omalla tavallani. Ihan suomen kielellä, koska me asutaan Suomessa! kuului kipakka vastaus. Hautasin hymyni juomalasin taakse, kunnes pystyin jatkamaan juttelua.

Ulkonäkökulmia

Pikkulasten suhtautuminen omaan itseensä ja kehoonsa on kaunista ja mutkatonta. He tykkäävät juoksennella nakuna ja esitellä milloin mitäkin taitojaan. Peilin edessä he viihtyvät kauan, mutta eivät suinkaan finnejään tai läskejään puristellen kuten me aikuiset (naiset), vaan ihastellen ja kehuen. Näin kahden tyttölapsen äitinä eräs hartain toiveeni on, että tämä asenne säilyisi heillä mahdollisimman pitkään!

Tässä muutama Esikoisen lausahdus viime viikoilta, jotka mutkan kautta liittyvät hänen omaan ulkonäköönsä:

- Mä haluaisin siniset silmälasit kuten äitillä, niin sitten mullekin tulisi siniset silmät.

- Milloin te juotte tuosta mukista, jossa on mun kuva? Mä niin haluaisin, että te joisitte siitä, kun mä oon siinä niin ihana!

Imeytymisongelma

Esikoinen pyysi isältään iltapalalla lisää smoothieta:

- Se ei enää imeydy! hän huudahti, kun ei saanut pillillä enää imettyä herkullista juomaa.

Riitänkö minä?

Esikoinen on tällä hetkellä hyvin kiinnostunut vauvoista. Ei tosin niinkään perinteiseen kolmivuotiaan malliin eli hoivaamalla vaikkapa vauvanukkeja, vaan leikkimällä itse vauvaa. Joskus hän on ihmisvauva, vielä useammin kissa- tai pupuvauva. Näin hän saa varmasti paljon huomiota. silityksiä, halauksia ja syliaikaa. Erään kerran hän alkoi autossa ääneen pohtimaan vauvoja:

- Äiti, ei me kyllä tarvita vauvaa. Ei meille mahdu! Meillä on jo minä. Ja Tosikoinen. Meitä on jo kaksi. Kolme on liikaa. Kyllähän minä riitän?

Olen tämän jälkeen huomannut pohtivamme lapsilukuamme yhä useammin. Varsinkin kun aihe on ollut viime viikkoina tapetilla useammassakin blogissa: miksi on päädytty tiettyyn lapsilukuun, ja onko se ollut oma päätös vai jonkun/jonkin muun lopputulema. Olen itse kaksilapsisesta perheestä, ja jotenkin aina kuvittelin itsekin saavani kaksi lasta; Se oli minulle normi. Kuitenkin jo Esikoisen odotusaikana (ja huolimatta ajoittain henkisesti rankasta vauvavuodesta) aloimme Miehen kanssa haaveilemaan kolmesta lapsesta.

Esikoisen sanojen jälkeen olen alkanut pohtia, onko minulla itsekäs oikeus haluta kolmas lapsi, vaikka nämä kaksi nykyistäkin pitävät kädet (ja hermot) täynnä? Mihin väliin se kolmas mahtuisi? Millä hermoilla häntä kasvattaisi?

Tietenkään ei saa laittaa liikaa painoarvoa pienen lapsen sanoille, mutta tämä sama teema on ollut havaittavissa muissakin Esikoisen puheissa ja mietteissä. Ajoittain olen epäillyt, että Esikoinen saattaisi olla kokonaisuudessaan tyytyväisempi lapsi, jos hän olisi saanut olla ainoa lapsi. Toki hän ei nykyään edes muista aikaa ilman Tosikoista eikä enää osaisi varmasti elää ilman häntä, mutta silti... Olemme järkyttäneet hänen maailmaansa jo yhden sisaruksen verran, miten hänen kävisi jos hänelle ilmaantuisi toinen sisarus - joka tunnetusti vauvavuoden aikana veisi leijonan osan äidin sylistä?

Miten vakuuttaa kolmivuotiaalle, että kyllä rakkaani, sinä riität meille aina juuri tuollaisena kuin olet. Aina.Mutta ei myöskään olisi sinulta (saamastasi rakkauden määrästä) pois, jos meillä olisi perheenjäseniä enemmänkin?

Ylpeä isä

Mies haki männä viikolla lapsia hoidosta, kun Esikoinen pukemisen yhteydessä jumiutui tavaamaan hoitopaikan ovesta kirjain kirjaimelta:

- Äs, ii, äl [suom.huom. är], koo, uu, tee.

- Hienoa! kehui ylpeä isä haltioissaan: kolmevuotiaamme osaa lukea!
- Mitä siinä lukee?

- Ovi! päätti tomera Esikoinen, loogisen päättelykyvyn maisteri. Mies tyytyi tekemään henkisen facepalmin, minä olen silti edelleen ylpeä pikkuihmisemme kirjaintunnistuksesta sekä pettämättömästä päättelystä.