Kateudesta

Facebook, tuo ihana uteliaan urkkijan tyyssija - ja syvä kateuden kaivo. Olen loppupelissä todella onnellinen elämääni: on rakkautta ja terveyttä, mies, lapset ja urakin. Silti koin tänään jäätävän kateuden vihlaisun nähdessäni facessa erään opiskelukaverini kuvan, kaukaisella trooppisella rannalla. Kun on itse jynssännyt kissan oksennusta lattialta ja vienyt kaksi draamakuningatarta itkun kautta päivähoitoon, kyllä vihlaisi nähdä tuo unelman kaunis maisema.

Olen aiemmin ollut ahkera facekateilija, mutta kuluneen vuoden aikana olen pyrkinyt siitä aktiivisesti ja onnistuneesti eroon. Siksikin oman tunteeni voimakkuus yllätti. Miksi kadehdin nyt? Ja miksi juuri tuota? Miksi kadehdin sellaista, mikä ei ole edes koskaan ollut minun unelmani?

Tjaa, ei tähän liene yksiselitteistä vastausta, mutta jotain osaa lienee esittänyt yllä kuvailemani aamu, vauvan viime aikoina uudelleen aktivoitunut yöheräily, ja se fakta että luin facea pieruverkkareissa eteisen lattialla. Että vaikken nykyisestä elämäntilanteesta mitään vaihtaisi pois (mutten pistäisi hanttiinkaan, jos joku tulisi maksamaan talolainamme), niin hetki huolettomuutta (ja trooppista lämpöä) ei varmasti olisi pahitteeksi. Onneksi ollaan jo joka tapauksessa kesään päin menossa.



(Ihan mutkatta ei sujunut tämä blogin henkiin herättely. Lapset ja väsy ja ruuhka ja kaikki, onhan näitä teko- ja syitä. Jotain ehkä kuitenkin kertoo viime syksyn ja talven rankkuudesta se, ettei minulla ole mitään, ei _yhtään_ mitään muistikuvaa edellisestä kirjoituksestani marraskuulta. Nyt onneksi valo on palannut niin ikkunan taa kuin sisällekin vauvan parempien yöunien myötä. Jotta ei muuta kuin uutta matoa koukkuun ja tulta päin.)