Kiire kiirettä ruokkii

Päivät vierivät järkyttävällä vauhdilla. Havahduin torstaina siihen, että se oli muistini mukaan ensimmäinen kiireetön kotiäitipäiväni tänä vuonna, vaikka olenkin ollut osittaisella hoitovapaalla jo vuoden vaihteesta lähtien. Nimellisesti olen siis pois töistä joka viikko torstait ja perjantait, mutta viime torstai oli ensimmäinen päivä, jolloin vietin todellakin koko päivän lasteni kanssa ilman mitään A) hötkyilyjä tai B) apukäsiä. (Tosin muistiini luottaminen on näinä hässäkän täyttäminä aikoina enemmän kuin epäluotettavaa, mutta ei nyt takerruta siihen.)

Samana tostaina tein toisenkin mullistavan ahaa-elämyksen: Kun minun ei tarvinnut multitaskata tietokoneen äärestä vaan pystyin olemaan todella läsnä lapsille, hommat sujuivat paljon leppoisammin ja vähemmillä nahinoilla. Tämä tuli heti todistettua perjantaina, jolloin nahinat ylsivät maksimiin ja jäähyjä käytettiin vähintään kerran tunnissa. Tuolloin en tosin koneen äärestä vahtinut lapsia vaan olin muutoin poissaolevampi, koska edellisestä päivästä yli-innostuneena kuvittelin voivani yhtä aikaa muka-leikkiä ja lukea - eli löhötä sohvalla Kaksplussan ja MeidänPerheen kanssa. Jälkikasvu selkeästi heti huomasi fuskaukseni ja päättivät nokittaa välittömästi nousevilla äänenpainoilla ja vikkelästi käyvillä ja/tai väkivaltaisilla pikkukäsillä.

Oli miten oli, nämä havainnot haluan muistaa. Ole todellakin läsnä silloin, kun olet lasten kanssa. Silloin ei tarvitse tuntea syyllisyyttä pöydän nurkalla kuiskuttelevista tenttikirjoista tai läppärilaukusta kantautuvasta työlastin puuskutuksesta. Jos noihin tartut, et kuitenkaan saa mitään järkevää aikaiseksi - paitsi pahaa tuulta kaikille. Kummasti sitä jaksaa illalla sittenkin rutistaa jotain ns. hyödyllistä kasaan, jos päivä on sujunut leppoisasti.

Sitä paitsi että mikäs olisi sen hyödyllisempää kuin oman jälkikasvun kasvattaminen ja eritoten sen ihastelu? Isomman uhma ja pienemmän tahto ovat omiaan luomaan varsin komentamissävyitteistä äänimaailmaa kotiin. Tämä on tapa, josta tahdon päästä eroon. En vähiten omia hermojani säästääkseni, mutta eniten kuitenkin kannustaakseni lapsiani. He kun oikeastikin ovat todella suloisia, kekseliäitä ja ehtiväisiä, taitavia ja suulaita, niin maailman rakkaimpia ettei toisia ole. Tämä vain saattaa heiltäkin usein jäädä kokematta, jos (kun) äiti vain naputtaa, kieltää ja komentaa. Kaikki nuo jäävät vähemmälle, kun jätän turhan tehoilun (joka joka tapauksessa vain yrittämisen tasolle jääkin) ja keskityn vain heihin. Ainakin heti heräämisen jälkeen (niin yö- kuin päiväunilta) taattu jakamaton huomio takaa sen, että tovin päästä (tunnin tai parin viimeistään) lapset jaksavat ja haluavatkin leikkiä tovin ilman aikuista. Tällöin on minun rakoni: Voin vilkaista työpostit, laittaa tiskit koneeseen ja pyyhkäistä pöydän, tai nostaa hetkeksi jalat sohvalle.

En voi suositella kenellekään työn, opiskelun ja pienten lasten yhdistämistä. Jos kuitenkin olet ajautunut kanssani tähän samaan soppaan, usko minua: Asia kerrallaan (ilman tunnontuskia!) tuo paljon parempia tuloksia, kuin kaikkien kanssa yhtä aikaa jonglööraaminen. Kotipäivinä ole kotona ja nauti lapsista. Leiki ja rentoudu itsekin. Työpäivinä paina hommat kasaan, ettei enää kotona tarvitse niitä miettiä. Opiskelut kannattaa hoitaa mahdollisimman paljon poissa kotoa, etteivät pyykkikasat tai villakoirat huhuile liian kovaäänisesti ja saa keskittymistäsi herpaantumaan. Itse olen huomannut, että jopa kolmen aakkonen huoltsikka saattaa olla yllättävän hyvä opiskelupaikka: Siellä olevat sotkut siivoaa joku muu, ja minä saan keskittyä aivan muuhun.

Näin tämäkin kolmen aakkosen sunnuntaiaamu on omalta osaltani kulunut, ja sainpa tänne blogiinkin huikattua, että hengissä ollaan vaikka kiirettä pitää. Iltapäivällä aion keskittyä vain lapsiin, koska Mies on luvannut siivota koko kodin. Siinä jos missä on oivallinen syy ja porkkana lähteä lasten kanssa leikkipuistoilemaan tuonne auringonpaisteeseen!