Stoalaisuutta etsimässä

Tarkastelin viikonloppuna tavallisella kauppareissulla (minä yksin, ilman lapsia) erästä toista äitiä - ihaillen. Tällä äidillä oli mukanaan kaksi lasta, kenties 3-4-vuotias poika työntämässä pikkukärryään ja hitusen vanhempi tyttö äidin työntämässä autokärryssä. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään idyllinen ostosreissu iloisten ja avuliaiden lasten kanssa, en sen takia heitä katsellut, vaan juuri päinvastaisesta syystä. Pojalla oli jo kauppaan astuessa iso harmi (pääsin seuraamaan heidän reissuaan omien ostosteni lomassa aina hevi-osastolta kassalle asti). En tarkemmin tiedä harmin syytä, koska poika itkuhuusi räkä poskella non-stoppina vain yhtä sanaa: "PIKKUAUTO!"

Pieni miehenalku niiskutti ja huusi, raivosi ja huusi, itki ja huusi. Mitä teki äiti? Jotain minun mielestäni ihailtavaa: pysyi stoalaisen tyynenä. Hän aina välillä kommentoi jotain pojalle, tyyliin "Sinua taitaa nyt tosissaan harmittaa se pikkuauto", mutta muutoin jatkoi tyynen rauhallisena ostosten keräämistä. Tyttö auttoi autokärrystä käsin ja äiti heitteli välillä pojallekin pikkutehtäviä, haettavia ostoksia ynnä muita perusharhautuksia. Poika ei silti oltu taivuteltavissa. Vaikka hän välillä keskeyttikin itkuhuutonsa hoitaakseen kauppareissun tehtäviä, palasi hän aina lopulta perusmantraansa: "PIKKUAUTO!!!"

Pojan huuto oli niin kova, että kuulin kaupassa liikkuessani aina, missä päin tämä pikkuperhe oli, vaikka emme aina olleetkaan näköyhteydessä. Kertaakaan en kuullut äidin korottavan ääntään pojalle, en edes tiuskaisevan mitään. Hän ei jättänyt poikaa yksin, mutta ei myöskään torunut mielipahasta, ei lahjonut eikä uhkaillut. Vielä kassallakin poika itki ja huusi - joskin hieman laimeammalla intensiteetillä - mystisen pikkuauton perään, äidin viedessä ostostapahtumaa loppuun rauhassa.

Annoin mielessäni täydet kymmenen pistettä ja papukaijamerkin tuolle äidille. AEL (aikaa ennen lapsia) olisin saattanut ärsyyntyä parkuvasta pikkupojasta, mutta nyt AJL pystyin vain ihailemaan tuota stoalaisen tyyntä äitiä. Tuollainen minäkin haluaisin olla!

Vaikken tohtinutkaan käydä näitä asioita sanomassa hänelle ääneen, hän huomasin erään tuijotukseni. Silloin hymyilin hänelle ymmärtävästi, nyökäten hänen poikaansa päin. Hän hymyili takaisin hieman olkiaan kohauttaen, ja uskon hänen lukeneen silmistäni tietyn huvittuneisuuden, ymmärryksen ja kannustuksen.


Useimmiten meidän perheessä hoidetaan kauppareissut yhden aikuisen taktiikalla, toisen aikuisen jäädessä kotiin lasten kanssa - juurikin noiden itkupotkuraivareiden sekä myös hysteerisesti kiljuvien ja toisiaan pikkutuhmuuksiin yllyttävien lapsien vuoksi. Omiemme siis.

Tunnen itseni niin hyvin, että tiedän, etten olisi pystynyt tuohon rauhallisuuteen. Kokemuskin on sen osoittanut, että vastaavassa tilanteessa minä hermostun. Hermostun, koska lapsi ei vastaa rauhoitteluihini ja lohdutteluihini haluamallani tavalla, vaan jatkaa silti kiukkuamistaan. Hermostun, koska lapsi ei reagoi toivotusti myöskään lahjontaan, uhkailuun tai kiristykseen - vanhemmuuden kulmakiviin. Ja kun hermostun, hoidan hampaita kiristellen ja lapsellisesti tiuskien kauppareissun loppuun. Jos (eli kun) itkuhuuto tai siskon kanssa temppuilu jatkuu vielä autoon palatessa, sorrun kihisemään lapselle hampaitteni välistä jotain todella aikuismaista, tyyliin: "Juuri tämän takia, te ette pääse useammin kauppaan äidin kanssa. Äiti on hyvin pettynyt!"

Niin, ja jälkikäteen minua harmittaa ja päädyn hyvittelemään sanojani.

Vasta nyt (edellisessä postauksessakin kertomista syistä) olen alkanut ymmärtää: Minä en ole vastuussa lapseni tunteista, enkä pysty niitä yksinvaltiaana säätelemään. Jos en saa lapsen kiukkua tai itkua laantumaan, se ei välttämättä ole minun puutteeni, minun virheeni. Enhän itsekään aina kiukkuisena kaipaa lohtua vaan vaikkapa kuuntelevaa korvaa tai jopa rauhaa. Kuuntelu ja läsnäolo riittää. Sekään ei silti tarkoita, että lapsen kiukun edessä tulisi aina keskittyä vain ja ainoastaan siihen. Jokainen kiukunpuuska ei ansaitse sellaista huomiota. Tilanteen mukaan olisi luovittava.

Seuraavalla hermoja ja hiuksia nostattavalla kauppareissulla minä haluan muistaa tuon stoalaisen äidin ja pyrkiä edes puoliksi samaan.

Vereslihalla

Valeäiti kirjoitti eilen erittäin vaikeasta asiasta otsikolla "Löisinkö?". Se kolahti kovaa ja riipaisi niin läheltä, että en voi olla kirjoittamatta omaa näkökulmaani. Tämä on minulle äitiydessäni se vaikein pala, jota yhä yritän sulatella.

Viittasin viime syksynä hankalaan vaiheeseen, jota kävin läpi. Tilanne on jo helpottanut ja sain ammattilaiselta kaipaamaani tukea ja neuvoja. Silti työstän yhä tätä asiaa. Päivittäin. Ja tulen varmasti työstämään vielä kauan aikaa, kenties koko lopun ikäni. En aikaisemmin osannut enkä halunnutkaan avautua tästä kipeästä aiheesta, mutta nyt Valeäidin rohkean avauksen myötä - ja oman pahimman karikon ylitettyäni - tuntuu, että aika on kypsä.

Havahduin syksyllä siihen, että en ollut enää kovinkaan mukava äiti. Toki rakastin ja kehuin lapsiani, mutta yhä enenevissä määrin - ja yhä kovemmilla volyymeilla - huusin ja raivosin heille. Pikkuhiljaa olin ajautunut tilanteeseen, jossa en enää kestänyt lasteni aivan normaalia ja ikään kuuluvaa uhmaa ja tahtokiukkuamista. Päivät olivat taistelua, jossa me emme taistelleet rinnakkain tunnekuohuja opetellaksemme vaan toisiamme vastaan. Häpesin käytöstäni: Kuinka pystyn kohtelemaan niin kamalalla tavalla elämäni rakkaimpia ihmisiä ja suurimpia ylpeyden ja ilon aiheitani?

On jotain pysäyttävää huomata kirkuvansa naama punaisena pienelle lapselle. Niin kovaa, että omaan kurkkuunkin sattuu. Tehostaen sanojaan hakkaamalla avokämmenillä lattiaan tai seinään niin lujaa, että kämmeniä kihelmöi kauan jälkikäteenkin.

Voin vain kuvitella, kuinka pelottavaa tuo on ollut lapsilleni.

Nuo hetket ovat ainoita asioita elämässäni, joita todella, todella kadun sydämeni pohjasta. Olen tehnyt muitakin virheitä toki, tietenkin ja paljonkin, mutta vain nuo hetket haluaisin poistaa kokemuksistamme, jos se olisi mahdollista.

Lopulta otin ratkaisevan askeleen. Olen erittäin huono puhumaan vaikeista asioista kasvotusten, joten Tosikoisen kaksivuotisneuvolan alla lähetin terkkarillemme sähköpostia, jossa kerroin näistä hetkistä. Siitä kuinka ne ovat eskaloituneet yhä pahemmiksi ja kuinka pelkään, mitä tapahtuu, jos ne vielä vain jatkavat pahenemistaan. Kerroin, etten enää itse osannut korjata tilannetta ja käytöstäni, vaikka halusinkin. Olin muuttunut sellaiseksi ihmiseksi, sellaiseksi äidiksi, jollainen en todellakaan halunnut olla. Jos kuka tahansa muu olisi kohdellut omia lapsiani vastaavalla tavalla, en olisi enää luottanut lapsiani hänen huomaansa. Mutta koska minä olin äiti, lapsillani ei ollut vaihtoehtoja.

Terkkarin suosituksella pääsin pian terveyskeskuspsykologin puheille. Suurimman osan ajasta itkin. Oli hirvittävää ja vaikeaa puhua käytöksestäni, olla sielu paljaana ja pyytää avuttomana, aivan paljaana ja vereslihalla: "Auta minua".

En enää hallinnut raivoani vaan se hallitsi minua. Raivolla on myös sellainen luonne, että jos sen antaa vallata itsensä, se ei suinkaan helpota oloa vaan raivo vain nousee ja pahenee. En osannut päästää sitä hallitusti ulos ja päästää siitä irti, vaan annoin sen ottaa vallan minusta ja käytöksestäni. Minä en hallinnut tunteitani, vaan tunteeni hallitsivat minua ja tekojani. Sen myötä ja vuoksi tunteeni ja reaktioni pelottivat minua ja varsinkin lapsiani.

Niin vaikealta kuin tuntuikin myöntää oma vajavaisuutensa ja osaamattomuutensa tällä saralla, oli myös vaikeaa ottaa vastaan psykologin kannustavaa palautetta: Hyvä, että otit asian puheeksi. Olet rohkea, kun myönsit tilanteen. Hienoa, että tunnustat puutteesi ja mahtavaa, että tulit tänne.

En kokenut olevani hyvä, en rohkea saati hieno. Olin pettymys itselleni, ja tunsin olevani pettymys lapsilleni ja puolisolleni.

Mutta halusin muuttua, koska lapseni ansaitsivat parempaa.

Psykologin kanssa ja avulla aloimme purkaa tätä mustaa möykkyä sydämestäni. Tapasimme lopulta puolenkymmentä kertaa, ja joka kerta möykky pieneni. Viimeinen tapaamiskertamme oli tammikuussa, jonka päätteeksi psykologi totesi möykkyni pienenneen sen kokoiseksi, että pystyisin jatkamaan sen työstämistä itsenäisesti... Meinasin ensin kirjoittaa "yksinäni", mutta se ei ole totta. En ole yksin: minulla on rakastava ja osallistuva mies, minulla on äiti ja sisar joille olen puhunut aiheesta. Lisäksi minulla on nyt tämä psykologi, jolle voin aina tiukan paikan tullen soittaa. En ole yksin eikä raivoni enää hallitse minua.

En uskalla ajatella, miten olisi käynyt tai millainen tilanne meillä olisi nyt, jos en olisi rohkaistunut ottamaan asiaa esille neuvolassa. Suurimman kiitoksen sain muutama viikko takaperin lapsiltani, kun Esikoinen totesi eräällä pitkällä automatkalla (heidän riehuessaan takapenkillä tottelemattomina ja isänsä ja minun yrittäessä komentaa ja paimentaa heitä) "Kiitos äiti kun et huuda, minusta on kiva kun et huuda". Hänkin ymmärsi, että aikaisemmin vastaavassa tilanteessa reaktioni olisi ollut jotain aivan muuta. Tuon kiitoksen haluan muistaa - varsinkin niinä vaikeina hetkinä.

Olen yhä temperamenttinen ja hermoni ovat yhä lyhyet. En ole todellakaan lehmänhermoinen äiti, enkä tule koskaan olemaankaan, kuten naurahtaen totesin viimeisellä tapaamiskerralla psykologillenikin. Kuten Valeäitikin tunnusti, saatan viedä lapsen turhan kovakouraisesti jäähylle ja korotan ääntäni. Mutta samalla nykyään selitän enemmän lapsilleni, miksi äitiä kiukuttaa. En tukahduta tunteitani enkä näyttele tyyntä, koska mielestäni lasten on hyväkin nähdä, että tunteita saa olla. Myös niitä pelottavia. On vain opittava hallitsemaan niitä ja oppia päästämään niistä ajoissa irti, niin että ne eivät hallitsisi meitä.

Vaikka minullakin on vielä paljon työsarkaa, olen ottanut ensimmäisen ja ratkaisevimman askeleen. Olen tunnistanut ja tunnustanut erheeni, ja sen myötä olen ottanut tilanteen takaisin haltuuni. Raivoni ei enää omista minua, eikä sillä ole enää yliotetta minusta. Minä itse olen hallinnassa ja valitsen reaktioni sekä tekoni.




(Huh, en ole tainnut koskaan aikaisemmin julkaista mitään näin vereslihalla olevaa. Itkin koko ajan tätä kirjoittaessani ja minua pelottaa julkaista tämä. Mutta jos edes yksi kaltaiseni äiti saa tästä tukea ottaa oma ratkaiseva askeleensa, tämän julkistaminen on sen arvoista. Saa kivittää.)

Mutkun mä haluu-uu-un!

- Haluaisin jaksaa kirjoittaa tähän intron, mutten jaksa, joten jos ihmettelet mitä haluamisia tässä alan luetella, voit lukea pohjustuksen haastajaltani eli Uraäidin Ruuhkavuosilta täältä.

- Haluaisin yhden kokonaisen lisäpäivän joka viikkoon. En ikuisesti, mutta jos vaikka kesään asti? Sellaisen päivän, jolloin minun ei tarvitsisi viedä lapsia hoitoon eikä tehdä kotitöitä. Päivän, jolloin voisin keskittyä heräämishetkestä asti vain ja ainoastaan graduuni, mieluusti jossain muualla kuin kotona. Ehkä minulle olisi tähän vuokrattu joku ikioma pikkutoimisto, jos nyt oikein haavetta ja haluamisiaan venytellään. Joku muu toisi minulle hyvää ruokaa tasaisin väliajoin, hoitaisi lapset ja kodin kaikkineen, ja peittelisi vielä illalla nukkumaan. Siis sellaisen päivän, jolloin en hairahtuisi mihinkään epäoleelliseen vaan oikeasti osaisin ottaa itseäni niskasta kiinni ja pitää sen otteen ihan koko päivän. Eikä tuo opiskeluihin käytetty aika olisi myöskään pois perheen yhteisestä ajasta tai mistään sellaisesta, ja silti mystisesti kotityöt ynnä muut ihanuudet olisi hoidettu poissaollessani. Se vain olisi - aamusta iltaan asti - täydellinen gradupäivä ilman mitään keskeytyksiä tai hairahduksia.

- Haluaisin, ettei viime viikonloppuna pelästyttänyt hyvälaatuinen asentohuimaus toistuisi enää. Ikinä.

- Haluaisin osata venyttää hermojani aina tarpeen tullen tai ainakin astua sitä vaativina hetkinä kehoni ulkopuolelle, nousta henkisesti jonnekin katonrajaan kiukkuamaan ja antaa kehoni mekaanisesti hoitaa kyseiset hetket rauhassa läpi. (Kuka arvaisi, että tämä liittyy jotenkin meillä asuviin uhma- ja tahtoikäisiin?)

- Haluaisin muistaa aina tarvittaessa kaikki lähteet, dokumentit ja lukemani artikkelit tismalleen. Olisi paljon uskottavampaa (niin työelämässä kuin vaikkapa parisuhteessakin) pystyä vetoamaan faktaan kuin hatariin sepustuksiin: "jostain sellaisesta mä kai joskus toissakesänä luin eikun taisin nähdä dokumentin vai olikohan se se naapurin kumminkaima joka tästä oli tehnyt tutkimuksen..?"

- Haluaisin oppia nauttimaan kotiäitinä olosta.

- Haluaisin, että voisimme asia sisareni perheen kanssa lähekkäin. Paritalossa tai vierekkäin tai saman kadun varrella. Edes samassa pitäjässä, olisi sekin hyvä alku. Ja kaikki tämä tietenkin ilman, että kumpikaan perhe joutuisi luopumaan nykyisistä elinpiireistään.

- Haluaisin olla yhtä tehokas myös epäkiinnostavissa ja p*skamaisissakin hommissa kuin niissä kaikista mielenkiintoisimmissa.

- Haluaisin, että minut headhuntattaisiin unelmaduunini urani kannalta täydellisenä hetkenä, ilman että itse joutuisin käymään läpi sitä ahdistavaa ja aikaavievää työnhakuprosessia. (Viittaan nyt lähinnä paikkojen hakemiseen ja hakemuksiin ynnä muuhun sellaiseen käytettyä aikaa - itse haastattelut ja soveltuvuustestit ynnä muut mukavat voisin kyllä käydä mielelläni läpi.)

- Haluaisin muistaa tehdä ja syödä salaattia joka päivä. Mieluusti yhtä helposti kuin nykyään muistaa ostaa suklaata kaupasta, eli liian helposti.

- Haluaisin, että tämä kolmas raskaus sujuu hyvin loppuun asti ja saamme elokuussa nauttia vauvantuoksusta kotona. <3

Ulkonäkökulmia

Pikkulasten suhtautuminen omaan itseensä ja kehoonsa on kaunista ja mutkatonta. He tykkäävät juoksennella nakuna ja esitellä milloin mitäkin taitojaan. Peilin edessä he viihtyvät kauan, mutta eivät suinkaan finnejään tai läskejään puristellen kuten me aikuiset (naiset), vaan ihastellen ja kehuen. Näin kahden tyttölapsen äitinä eräs hartain toiveeni on, että tämä asenne säilyisi heillä mahdollisimman pitkään!

Tässä muutama Esikoisen lausahdus viime viikoilta, jotka mutkan kautta liittyvät hänen omaan ulkonäköönsä:

- Mä haluaisin siniset silmälasit kuten äitillä, niin sitten mullekin tulisi siniset silmät.

- Milloin te juotte tuosta mukista, jossa on mun kuva? Mä niin haluaisin, että te joisitte siitä, kun mä oon siinä niin ihana!

Puutteen suru

Voiko surra jonkin sellaisen menetystä, mitä ei ole koskaan omistanutkaan? Jotain, joka on ollut vain ajatuksen tasolla, jos edes sitäkään?

Voiko kaivata jotain sellaista, jota ei ole koskaan saanut? Jotain, jonka järkevyydestä ei ole edes varma, mutta joka kolkuttelee ajatuksissa? "Uskaltaisinko, pystyisinkö...?"

Voiko vuodattaa kyyneleitä sellaisen edestä, joka ei ole ollut omaa, ei käsin kosketettavaa, ei muuta kuin mielikuvitusta?

Ja kuinka selittää näitä tunteita sellaiselle, jolle vain konkreettinen on "oikeaa"?

Sudenkuoppa

Minulla on periaatteessa kaikki hyvin. Minulla on kaksi ihanaa ja rakastettua lasta, onnellisesti odotettuja ja päivieni naurattajia - joskin juuri nyt tahto- ja uhmaikien kourissa jatkuvasti välillä rasittavia, mutta niin tuon ikäisten kuuluukin olla.

Lisäksi minulla on maailman paras aviomies. Hän on osallistuva isä ja kotimme peruskallio. Hoidamme kodin ja lapset aikalailla tasan puoliksi, tai kenties jopa fifty-sixty niin, että hän hoitaa isomman kimpaleen.

Olemme juuri muuttaneet unelmiemme kotiin, ja meillä molemmilla on hyvin töitä. Elämme ruuhkavuosia töiden, harrastusten, opintojen ja lastenkasvatuksen pyörteissä, mutta silti parisuhteemme voi hyvin. Minun mielestäni jopa paremmin kuin esimerkiksi vuosi sitten.

Silti.

Minun henkeni on väsynyt ja mieleni särkynyt. Yllä olevat huomioon ottaen tuntuu nurinkuriselta, että juuri nyt tunnen näin. Että juuri nyt koen tipahtaneeni äitiyden sudenkuoppaan, josta en pääse yksin ylös.

Onneksi ei tarvitsekaan yksin yrittää. Mies kuuntelee ja tukee, vaikkei voikaan ymmärtää tuntemaani. Pian minua kuuntelee myös joku muu, joka saa siitä palkkaakin.

Muutos

Nämä seinät

ovat nähneet meidät

onnellisimmillamme,

heikoimmillamme.

Nämä muistot

kaikista kauneimmat,

rumimmatkin,

suljen sydämeeni

samalla kun painan kiinni

viimeistä kertaa

tämän oven.

Tahroja paperilla

Kun neuvolapsykologin luona saa masennustestistä arvion "lieviä masennusoireita" ensi kertaa elämässään, se pysäyttää. Inhottavinta on se, että tätä seuraavana päivänä koko aamupäivä lasten kanssa menee huonommin kuin viikkoihin. Jakelen jäähyjä, taannun taaperon tasolle karjumaan ja lopulta lukittaudun vessaan yksin itkemään.

Kun olisi liian paljon sanottavaa liian painavasta aiheesta, istun vain jähmettyneenä pala kurkussa enkä saa avattua solmuja edes paperille.

Kun omassa pääkopassa mättää niin paljon, että huomaan vain huutavani lapsille, itkeväni yksinäni tai märehtiväni näitä edellisiä, hautaudun makuuhuoneeseen lukemaan blogeja muiden elämästä ja mietteistä. Toivoen, että olisin mieluummin joku heistä, kuin tämä epäonnistunut kasa tässä.

Riitänkö minä?

Esikoinen on tällä hetkellä hyvin kiinnostunut vauvoista. Ei tosin niinkään perinteiseen kolmivuotiaan malliin eli hoivaamalla vaikkapa vauvanukkeja, vaan leikkimällä itse vauvaa. Joskus hän on ihmisvauva, vielä useammin kissa- tai pupuvauva. Näin hän saa varmasti paljon huomiota. silityksiä, halauksia ja syliaikaa. Erään kerran hän alkoi autossa ääneen pohtimaan vauvoja:

- Äiti, ei me kyllä tarvita vauvaa. Ei meille mahdu! Meillä on jo minä. Ja Tosikoinen. Meitä on jo kaksi. Kolme on liikaa. Kyllähän minä riitän?

Olen tämän jälkeen huomannut pohtivamme lapsilukuamme yhä useammin. Varsinkin kun aihe on ollut viime viikkoina tapetilla useammassakin blogissa: miksi on päädytty tiettyyn lapsilukuun, ja onko se ollut oma päätös vai jonkun/jonkin muun lopputulema. Olen itse kaksilapsisesta perheestä, ja jotenkin aina kuvittelin itsekin saavani kaksi lasta; Se oli minulle normi. Kuitenkin jo Esikoisen odotusaikana (ja huolimatta ajoittain henkisesti rankasta vauvavuodesta) aloimme Miehen kanssa haaveilemaan kolmesta lapsesta.

Esikoisen sanojen jälkeen olen alkanut pohtia, onko minulla itsekäs oikeus haluta kolmas lapsi, vaikka nämä kaksi nykyistäkin pitävät kädet (ja hermot) täynnä? Mihin väliin se kolmas mahtuisi? Millä hermoilla häntä kasvattaisi?

Tietenkään ei saa laittaa liikaa painoarvoa pienen lapsen sanoille, mutta tämä sama teema on ollut havaittavissa muissakin Esikoisen puheissa ja mietteissä. Ajoittain olen epäillyt, että Esikoinen saattaisi olla kokonaisuudessaan tyytyväisempi lapsi, jos hän olisi saanut olla ainoa lapsi. Toki hän ei nykyään edes muista aikaa ilman Tosikoista eikä enää osaisi varmasti elää ilman häntä, mutta silti... Olemme järkyttäneet hänen maailmaansa jo yhden sisaruksen verran, miten hänen kävisi jos hänelle ilmaantuisi toinen sisarus - joka tunnetusti vauvavuoden aikana veisi leijonan osan äidin sylistä?

Miten vakuuttaa kolmivuotiaalle, että kyllä rakkaani, sinä riität meille aina juuri tuollaisena kuin olet. Aina.Mutta ei myöskään olisi sinulta (saamastasi rakkauden määrästä) pois, jos meillä olisi perheenjäseniä enemmänkin?

Pohjalla on ruma maailma

Ajoin eilen kolmistaan lasten kanssa pitkän ajomatkan, useita satoja kilometrejä sukuloimasta takaisin kotiin. Menomatka viime sunnuntaina sujui hyvin, mutta tämä paluumatka oli suorastaan helvetillinen. Tämän alemmas vanhemmuudessa en ole aiemmin vajonnut, ja toivon todella, etten tämän alemmas enää pääsisikään. Matka oli todellinen pohjanoteeraus. Ehkä ajoitus oli huono ja kuumuus teki varmasti tehtävänsä. Myös lapsia taisi alkaa nyppiä olla 24/7 toistensa seurassa ja kirjaimellisesti kylki kyljessä. Pahin taisin kuitenkin olla minä itse.

Olen aina ollut helposti tulistuvaa sorttia, ja kun minä tulistun, minä huudan. Myös lapsemme huutavat ja kirkuvat korvia vihlovasti kiukustuessaan vähäisestäkin asiasta - varsinkin Esikoinen. Tämä on äärimmäisen är-syt-tä-vää, ja eilen havahduin siihen, etten voi tästä huonosta tavasta syyttää ketään muuta kuin katsomalla peiliin. Eilinen ajomatka eskaloitui nahistelusta todelliseksi molemminpuoliseksi kiljumiskarkeloksi (vaikka siitä meiningistä oli kyllä hupaisat karkelot niin kaukana kuin olla voi) ja kulminoitui äkkipysäytykseen tien varteen bussipysäkille. Hyppäsin autosta ulos korvat sauhuten ja silmät kyynelehtien voimatta sanoa lapsille sanaakaan.

Jo muutaman minuutin tepastelu rauhoitti minua, mutta autolle palatessani löysin sieltä - luonnollisesti - lapsetkin kyynelissä. Yritin kertoa heille, että kiukkuni oli niin suuri, ettei se mahtunut enää autoon. Sanoin, etten halunnut huutaa heille, mutta heidän tahallinen kiusantekonsa ja tuhmuilunsa (ts. tietävät tekevänsä kiellettyjä asioita ja tekevät niin siitä huolimatta odottaen vain äidin reaktiota) saivat minut neuvottomaksi, enkä tiennyt mitä tehdä, koska he eivät totelleet minua, vaikka tiesivät tekevänsä väärin. Sen takia pysäytin auton, koska en halunnut enää huutaa heille (eikä se mitään tehonnutkaan), ja minua kiukutti niin kovin, etten keksinyt muutakaan. Vakuutin myös, että äiti ei koskaan jätä heitä yksin vaan tulee aina takaisin, mutta joskus kiukku käy niin suureksi, että äitin on noustava pois autosta päästääkseen kiukun ulos ilmaan.

Esikoinen oli todella pahoillaan ja uskoin hänen jopa ymmärtävän jotain. Tosikoinen oli liian pieni ymmärtämään, mutta rauhoittui hänkin helposti. Jatkoin matkaa luullen, että loppumatka (vaivaiset 40km verrattuna kokonaismatkaan) sujuisi melko hyvin. Turha luulo. Kello kävi jo iltakymmentä, jolloin tavallisesti lapset ovat olleet nukkumassa jo pari tuntia. Tällä kertaa autossa ei unettanut ja pian meno jatkui entisellään. En osannut olla itsekään kovin aikuinen, vaan otin heidän iltavillinsä henkilökohtaisena kettuiluna, koska he tekivät kyllä kaikki kielletyt temppunsa, mitä ikinä keksivät. Minä keskityin vain pitämään auton tiellä ja tuijottamaan hupenevia kilometrejä gps-laitteessa. Halusin palavasti kotiin päästäkseni rauhaan ja edes hetkekesi eroon lapsistani.

Loppumatkana en sentään enää huutanut, mutta kyyneleet valuivat poskillani, joita Esikoinen aina välillä ihmetteli. Selitin hänelle monta kertaa olevani surullinen, koska en tiennyt mitä tehdä heidän kanssaan, koska he eivät tottele minua. Olin rehellisesti ymmälläni, mutta eihän 3-vuotiaalle olisi silti kannattanut tuollaista sälyttää. Liian pienelle.

Kotiin päästyäni luovutin lapset Miehelle ja pakenin autoa purkamaan. Palasin sisälle vasta, kun olin täysin varma lasten olevan jo sängyissään.

Aamu ei ole tuonut helpotusta. Koen suurta syyllisyyttä eilisestä huutamisestani, kauhua ajomatkaa muistellessani ja täydellistä neuvottomuutta omassa äitiydessäni. Olen niin pettynyt itseeni. Tunnen kaivaneeni itselleni kuopan, josta en pääse ylös. Pelolla odotan ylihuomista, jolloin minun pitäisi olla jälleen yksin vastuussa lapsistamme Miehen mennessä töihin. Eilisen jälkeen minusta tuntuu niin totaalisesti, etten kykene enää tähän.

Lapsiluvun takana

Kun jäin Esikoisesta äitiyslomalle, lähdin soitellen sotaan. Raskaushinku ja vauvakuume ajoivat kaiken ylitse ja edelle. Uskoin myös kenties hieman naiivistikin kaiken kyllä järjestyvän. Lapsen kaipuu tykytti polttavammin kuin keskeneräisen opinnot tai aluillaan oleva työura. Sattuman kautta olimme juuri ennen Esikoisen plussaa ostaneet ensiasuntomme, joka oli meille kahdelle järjellä ajatellen liian suuri. Onneksi ei mennyt montaa viikkoa, kun Esikoinen ilmoitti tulostaan ja asunto muuttui sopivan kokoiseksi.

Tosikoinen syntyi valmiiseen perheeseen, valmiiseen kotiin. Alunperin liian suuri asunto kutistui edelleen, mutta mahdutti edelleen meidät kaikki - ruhtinaallisestikin, vaikka tiettyihin koloihin muutamat lisäneliöt eivät haittaisikaan. Myös auto oli vaihdettu suurempaan, tähän mahtui tuplarattaatkin peräkonttiin. Tosikoinen toki lisäsi käytännön kiirettä ja tarvetta lisäkäsille sekä äidin sylin jakamiselle, mutta isommassa mittakaavassa mikään ei muuttunut - tai kaivannut muutosta.

Olen nyt kuumeillut vaihtelevasti kolmannen lapsen perään, mutta tällä kertaa kynnys on paljon suurempi, mikä on hieman nurinkurista. Mikään muutos ei ole henkisesti niin suuri kuin ensimmäisen lapsen syntymä. Toinen lapsi syntyy jo valmiiseen pakettiin ja hieman jo tietää, mitä odottaa. Kolmas lapsi tuntuu ainakin ajatuksen tasolla mullistavan jälleen kaiken: Pitäisi muuttaa isompaan asuntoon, koska herkkäunisena perheenä jokainen tarvitsee oman yksityisen nukkumahuoneensa. Mahtuuko kaksi turvaistuinta ja yksi turvakaukalon nykyiseen autoon? Jos ja kun ei mahdu, millaiseen karavaaniin se oikein pitäisi vaihtaa? Kuinka kolmen lapsen kanssa kuljetaan lähipuistoon saati kauemmas jalan, kun tuplarattaatkin ovat jo niin kovin suuret? Missä niitä kaikkia pikkuruisia kenkäpareja ja miljoonia tumppuja oikein säilytetään?

Materian lisäksi mietin aivan eri tavalla uraani. Kolmessa vuodessa tuntuu muuttuneen niin paljon: En ole enää nuori työnhakija, mutta silti junnaan alemman tason tehtävissä. Yritä siinä nyt sitten vakuutella, että olisin oikeasti osaava ja junnaus johtuu organisaatiomuutoksista eikä kyvyistäni. Palatessani lasten jälkeen työelämään olen joutunut tekemään suuria myönnytyksiä, mutta ne ovat sellaisia vain minulle. Työnantajan näkökulmasta he ovat olleet enemmän kuin reiluja, vaikka itsestäni tuntuu, että olen jäänyt jalkoihin. Näkyykö cv:ssäni lasten mentävä aukko vai näytänkö sen perusteella vain tietylle tasolle jumahtaneelta, jolla ei ole etenemiseen tarvittavaa... mitä? Osaamista, kynsiä, motivaatiota, näyttöjä? Huomaan olevani kateellinen eräällekin kollegalle, joka on kyllä käyttänyt isyysvapaansa, mutta silti onnistunut etenemään uralla yläpuolelleni. Tämä ei tokikaan ole henkilökohtaista, mutta silti kunnianhimoani kolhaisee. Ja kuinka syvälle mahtaisinkaan pudota, jos nyt saisimme kolmannen lapsen? Ei yhtään lohduta ajatella, että minulla on työvuosia vielä neljäkin kymmentä jäljellä, koska valitsemaani uraa pitäisi luoda nuorena. Ehkä jopa nuorempana kuin mitä itse enää olen?

Palettia ei myöskään kevennä edelleen kesken olevat yliopisto-opinnot. Vuosi aikaa saada paperit pihalle töiden ja lasten ohella ei ole helppo nakki. Tämä on itse asiassa niin iso nakki, etten kykene juuri nyt sitä edes enempää pohtimaankaan.

Miten tähän kaikkeen sopii haave kolmannesta lapsesta? Haluan säilyttää elintasomme, mutta en tiedä olisiko meillä varaa isompaan asuntoon, omaan taloon, isompaan autoon, saati ruokkia kolmea lasta? Ei sitä kolmattakaan voisi iäisyyksiä pelkällä rintamaidolla pitää, mutta turhan usein jo nykyisinkin palkkapäivää odotellaan kieli pitkällä tilin kolistessa tyhjyyttään. Miten me pärjäisimme rahallisesti kolmen lapsen kanssa heidän kasvaessaan?

Miten tähän kaikkeen sopii haave kolmannesta lapsesta? En haluaisi lapsilleni isoa ikäeroa, mutta eräs ura-asioiden tukipilarini sivulauseessa kehotti miettimään, voisimmeko lykätä kolmatta siihen asti, kunnes Esikoinen menee kouluun. Että ehtisin välissä viimeistellä opinnot ja luoda sitä uraakin, oikeasti. Neljä vuotta todennäköisesti kuluu hujauksessa, kuten kuluneetkin liki kolme vuotta lasten kanssa, mutta silti se tuntuu iäisyydeltä. Ja jälleen toisaalta, kuinka paljon olen valmis uhraamaan omaa itseäni ja työuraani lasten vuoksi..?

Olen ollut onnekas, koska minulla on ollut edes jokin työpaikka mihin palata, mutta en silti jaksa innostua tästä edusta. Haluan tasoiseni työn ja oikean uran, en mitä tahansa.

Olen ollut onnekas, koska olemme saaneet jo kaksi lasta. Esikoista "tehtiin" kolme kuukautta - aika joka silloin tuntui ikuisuudelta, mutta jälkikäteen ajateltuna todella lyhyeltä - ja Tosikoinen sai alkunsa jo pelkästä ajatuksesta. Kerjäänkö vaikeuksia haluamalla vielä kolmannenkin?

Olen onnekas, koska minun ei tarvitse tietää kaikkia vastauksia vielä tänään. Silti nämä ajatuksen ahdistavat ajoittain ja tällä hetkellä enenevissä määrin. Enkö voisi vain saada kaikkea haluamaani, nopeasti ja kivuttomasti ja kaiken yhtä aikaa?

Haaste minusta

Leluteekin Emilia haastoi minut kertomaan 11 asiaa itsestäni käyttämällä “…and that’s who I am” -tumblr -blogin kuvia. Tässäpä siis palasia minusta:



1. Olen aina rakastanut listoja, mutta nykyään en tulisi enää toimeen ilman niitä. Raskausdementia on muuttunut pysyväksi muistamatomuudeksi, joten listaan:
- työtehtäväni, päivittäin plus pitkällä aikavälillä
- kotipäivinä hoidettavat hommat
- soitettavat puhelut ja hoidettavat asiat
- kauppalistat
- käytävät paikat
- pakattavat tavarat
- pääni sisällön.



2. Olen aina lukenut paljon ja omaan "foneettisen korvan" samoin kuin joillakin on esteettistä silmää. Jopa lastemme nimet on valittu niiden ääntämyksen perusteella, sen miltä ne kuulostavat ja kuinka ne soljuvat.





3. Tykkään katsella ohikulkevia ihmisiä, kiinnitän huomiota pieniin yksityiskohtiin ja eräällä tavalla ohimennen pohdin heidän elämiään. Lenkillä sen sijaan tuijottelen taloja, millaisia ihmisiä ja perheitä niissä asuu - ja millainen talo voisi olla meidän talo.

 



4. Äitiyden myötä puhun itsestäni päivittäin kolmannessa persoonassa: "Äiti tulee, äiti auttaa, äiti antaa..." Pyristelen tästä eroon lasten kasvaessa, mutta tästä automaatiosta on hyvin hankala oppia pois.

5. Olen erittäin huono aloittamaan keskustelua, niin puhelimitse kuin kasvotusten. Varsinkin jos pitäisi "smaal talkata", en vain osaa yhtään. Mielelläni kyllä keskustelen - kunhan joku muu tekee aloitteen. Tosin Mieheni sanoi juuri eilen, että puhun liikaa, joten hän saanee yli oman osansa kaikista noista patoutuneista keskusteluista, jolloin olen jäänyt mykäksi...



6. Osittain yllä olevasta johtuen koen usein jääväni ulkopuoliseksi. En osaa luontaisesti ottaa kontaktia muihin tai ylläpitää jutustelua, joten monesti jään hissuttelemaan porukan reunoille. Kuljen joukon mukana, mutta en koskaan ole osa ydinporukkaa.

7. Osaan helposti asettua muiden asemaan, myös tilanteissa joissa henkilökohtaisesti olisin aivan eri mieltä. Olen hyvä kuuntelija.

8. Pyörittelen liikaa asioita päässäni. Harjoittelen etukäteen (puhelin)keskusteluja, analysoin jälkikäteen mitä vastapuoli todella tarkoitti, pohdin eleiden tarkoituksia...



9. Uppoudun varsinkin lukemiseen ja kirjoittamiseen - mutta usein myös telkkariohjelmiin tai elokuviin - niin syvällisesti, etten silloin näe enkä kuule mitään muuta. En vaikka alaston mies kävelisi suoraan edestäni, vaikka hän jälkikäteen väittäisi minun jopa katsoneen häntä suoraan silmiin. (Köh köh, sori kultaseni...)



10. Olen erittäin herkkä, ja useimmiten itken varsinkin "turhista" syistä. Esimerkiksi hääpäivänämme vihkitilaisuudessa olin kuivin silmin, mutta olen monesti pillahtanut itkuun tilanteissa (mukaanlukien työtilanteet, lääkärikäynnit, opinnot...), joissa on pitänyt kertoa omia kokemuksiaan tai puhua asiasta jonka olen kokenut vaikeaksi - vaikka kyseessä olisi vastapuolelle aivan tavallinen asia.

11. Olen löytänyt toisen puoliskoni, sen henkilön joka parhaiten minua tasapainottaa ja täydentää. Päivittäin olen tästä kiitollinen.

Haasteen saa napata vapaasti mukaan! Käythän vain huikkaamassa täällä, jos teet tämän, niin tiedän tulla kurkistelemaan sinun 11 asiaasi. :)

Pikkukolmonen

Nälkä kasvaa syödessä, sanotaan. Näin on käynyt meillekin, lasten lukumäärän suhteen. AEL puhuimme aina kahdesta lapsesta. Jo vasta yhden saatuamme, aloimme pallotella ideaa kolmesta lapsesta. Toisen saatuamme tämä toive vain vahvistui. En tosin käsitä millä meriiteillä, koska molempien vauva-aikana olen ollut (tai olemme molemmat vanhemmat olleet) varsin tiukoilla henkisesti, jälkikäteen pohtien jopa masennusta hipoen. Silti, olemme jo ääneenkin puhuneet muille, että kolme lasta on nykyinen toiveemme.

Mutta tämän vuoden puolella olemme alkaneet pohtia tätä toivettamme uudestaan, joskin aivan eri lähtökohdista.

Mies tokaisi männä viikolla, että olisi se hankalaa, jos meille nyt tulisi vauva. Ja että jatkossa koko ajan hankalammalta se tuntuisi. Esikoinen on jo melko iso lapsi, vaipaton ja (vihdoin!) opettelee itse pukemaan, omatoiminen leikeissä ja osaa jo (halutessaan) lohduttaa pienempäänsä. Tosikoinenkin on jo taapero, ei enää vaadi jatkuvaa syliä vaan kaipaa jo omaa tilaa ja aikaa, omia leikkejä yksin ja isosisaruksen kanssa. Haparoiden hän opettelee syömään itse, ja muutoinkin moni toiminta on tällä hetkellä vahvasti ITE! Miehen järkeily onkin, että kun nyt näiden kanssa alkaa hiljalleen olla välillä jopa helppoa, toisihan se uusi vauva aikamoista härdelliä ja fyysistä sitovuutta mukanaan.

Itse olen alkanut ajatella asiaa aivan toiselta kannalta. Esikoinen on ikäänsä kuuluvasti kovassa henkisessä myllerryksessä ja päivittäin äänenvolyymi nousee ja/tai kiukkukyyneleet virtaavat uhman painaessa päälle. Tunteet kuohuvat lapsella ja äidilläkin joskus sen mukana. Esikoinen haluaa ja ei halua yhtä aikaa, suuttuu kun ei osaa mutta auttaakaan ei tietenkään saa eikä pinna vielä kestä opettelua ja yhä uudelleen yrittämistä. Lisäksi Esikoinen on jälleen ottanut käyttöön väkivallan voiman ja tykkää töniä Tosikoista. Jäähyllä istutaan liki päivittäin, vaikka jäähyt pyritäänkin pitämään minimissä ja sinne joutuu yleensä vain tahallisesta satuttamisesta. Ymmärrän Esikoista, koska hänestä itsestääkin tuntuu varmasti rankalta olla niin tunteiden vietävänä, toisaalta jo iso lapsi mutta toisaalta edelleen niin kovin pieni.

Samaan aikaan Tosikoinen on kasvatellut omaa tahtoa. Ensin tämä tapahtui vaivihkaa, mutta nyt tahtoa päräytellään ilmoille päivittäin - kovaäänisesti tietenkin. Tosikoinen tahtoo ITE! ja aiheellisistakin kielloista (esim. autotielle ei saa mennä hoipertelemaan) tulee valtava poru. Auttaa ei saa häntäkään, ellei osaa oikealla tavalla houkutella. Tosikoinen on myös oppinut manipuloimaan meitä vanhempia ja onpa todistettu hänenkin osaavan kiusata isompaansa - pärähtäen lopulta itse valeitkemään saadakseen itse sympatiaa ja isommalle toruja. Kavala kettu noinkin pienessä ihmisessä asustaa!

Näiden pohjalta olen itse alkanut pohtia, kuinka rankkaa olisikaan saada tähän syssyyn vauva. Kun yksi uhmaa ja itkuraivoaa sekä toinen tahtoo ja kirkuu, voisi vauva läheisyydenkaipuineen, riippuvuuksineen ja lyhyine unipätkineen olla vähän liikaa tähän kaaokseen. En tiedä, pärjäisinkö.

Onneksi minun ei tarvitsekaan pärjätä, koska vauvaa meille ei ole vielä tulossa. Vielä ainakaan. Koska kaikki mahdolliset kauhukuvat kaikkoavat mielestäni sillä sekunnilla, kun kaveri postaa feisbuukiinsa kuvan pikkuruisista vauvanvaatteista, joihin käärittynä hänen piakkoin syntyvä vauvansa kannetaan kotiin. Vauvakuume, se ei kuuntele järkeä, ei aikaa eikä paikkaa. Vauvakuume, olet ihana ja kamala!

Vielä ehdit vaikuttaa!

Olethan jo allekirjoittanut tämän?

http://www.adressit.com/kodinhoidontuen_jakaminen_perheiden_paatettavaksi

Olen itse paasannut aiheesta jo aiemminkin, mutta tässä uusin ajatukseni, jota olen tällä viikolla pyöritellyt, ja jota en malttanut olla kirjoittamatta adressin kommentteihinkin. Erehdyin ensin lukemaan hajanaisia kommentteja ko. adressista ja kuohahdin. Tässä siis vastineeni:

"Kommenteissa ja julkisessa keskustelussa usein unohtuu, että eihän tämä uudistus koske vain niitä perheitä, joissa äiti "lorvailee" kotona. Uudistus koskettaa myös niitä perheitä, joissa äiti tekee osa-aikaisesti töitä, mutta lapset on silti onnistuttu/haluttu pitää kotihoidossa joko tukiverkkojen avulla (esim. isovanhemmilta lastenhoitoapua) tai työvuoroja sumplimalla. Monesti nämä perheet ovat juuri niitä pienituloisimpia, joissa kotihoidontuki on mahdollistanut sen, ettei äidinkin tarvitse mennä täydellä työajalla töihin, joka monesti myös tarkoittaa lasten kotihoidon loppumista, koska ei tukiverkkojakaan voi täyden työviikon edestä hyödyntää lastenhoidossa.

Omasta mielestäni uudistuksessa ei todellakaan ajeta lapsen parasta ja etua. Budjettiriihestä säätösyistä esitetylle tukien karsinnalle on vain keksitty päälleliimattu ulkokultainen tekosyy: isien hoitovastuun tasa-arvoistaminen. Todellisuudessa isien tasa-arvoa ja hoitovastuun tasaista jakautumista edistettäisiin jyvittämällä isille nimettyjä osuuksia vanhempainvapaasta. Tähän tukisi esim. 6+6+6 -malli, jossa kaikki voittaisivat: Isille on taattu oma 6kk vanhempainvapaa paremmalla tuella kuin kotihoidontuki, joten tämän käyttämättä jättäminen ei perustuisi vahvasti perheen talouden kuralle menemiseen. Silti niissäkin perheissä, joissa isä ei käyttäisi omaa 6kk vapaataan, tilanne olisi parempi kuin nykytilanne, koska äitikin voisi hoitaa lasta vanhempainvapaalla kotona paremmalla tuella 1-vuotiaaksi asti, kun taas nykyisin vanhempainvapaa päättyy lapsen ollessa noin 10kk ikäinen. Win-win tilanne mielestäni perheessä kuin perheessä ja todellista hoitovastuun jakamista sekä tasa-arvoistamista! Mutta eihän tämä valtiolle kannata, koska tulisi kalliimmaksi.

Sen sijaan tämä nykyinen kotihoidontuen uudistusehdotus tuntuu rankaisevan eniten juuri niitä, keille tuo tuki tulee eniten tarpeeseen: pienituloisia, yrittäjäperheitä, onhan näitä monia monia... Mikäli uudistus toteutetaan tällaisenaan, jatkossa pienten lasten kotihoito ei ole enää perheen oma ja yksityinen arvovalinta, vaan yhteiskunnan sanelema hyvätuloisten etuoikeus. Se jos mikä takaa epätasa-arvoisuutta!

(Itse olen hoitanut lapsia kotona noin 1v 3kk ikäisiksi asti, jonka jälkeen he ovat aloittaneet osa-aikaisesti kunnallisessa päivähoidossa äidin palatessa töihin. Tässä ei siis ole edes ns. oma lehmä ojassa, vaan koen uudistuksen kovana keppinä lapsiperheille. Ylevät on puheet isien tasa-arvosta, mutta keinot ovat kyseenalaiset ja unohtavat lapsen edun.)"

Toivon, että päättäjille saataisiin väännettyä rautalangasta, ettei tässä adressissa ole kyse vain äitien halusta pitää kynsin ja hampain kiinni omista "eduistaan" ja "vallastaan". Uudistus vaikuttaa  myös moniin muihin perheisiin, kuin niihin joissa äiti yksinvaltiaana hoitaa lapsia tahi "lorvailee" kotona vuosikausia. Tässä ei ole kyse vain isien ansaitsemasta tasa-arvosta lapsien hoidossa, vaan myös perheiden välisestä tasa-arvosta eri tuloluokkien kesken.

Voisin paasata aiheesta kauan ja argumentoida muitakin vastaväitteitä. Nyt tyydyn toteamaan vain nämä ja pyydän: Hyvä lukijani, olethan jo allekirjoittanut tämän adressin? Olethan myös muistanut pyytää omaa miestäsikin allekirjoittamaan, tai muuta puolisoa, mummua, vaaria, kummia ja kummin kaimaakin?

Rakkaudesta

Olen viime aikoina miettinyt rakkautta. Se on käsitteenä varsin venyvä ja mielestäni myös perheessä alati kasvava. Rakastin Miestä suuresti, kunnes Esikoisen myötä rakastuin häneen uudestaan entistä kiihkeämmin ja Tosikoisen myötä yhä syvemmin aina vain. Kun sain Esikoisen, primitiivinen suojelunhalu syttyi välittömästi mutta varsinainen rakkaus vasta alkuihmetyksen väistyttyä muutaman päivän sisällä. Tosikoisen synnyttyä en kokenut ensimmäisen lapsen kohdalla tullutta kummastusta, vaan vauva tuntui heti tutulta ja rakkaalta. Samalla rakkauteni myös Esikoista kohtaan laajeni hänen uuden isosiskon roolinsa myötä. Lapsien kasvaessa rakkauteni heitä kohtaan on myös kasvanut. Jokainen uusi taito on lisännyt äidinrakkautta sydämessäni. Aina kun olen saanut tutustua heihin paremmin, olen huomannyt rakkauden vain syvenevän ja laajenevan.

Silti, en aina pidä lapsistani. Kyllä, luit aivan oikein: En aina pidä lapsistani.

Rakastan heitä enemmän kuin omaa elämääni, enkä epäröisikään hetkeäkään antaakseni henkeni heidän vuokseen. Silti, en aina pidä heistä. Annahan kun selitän hieman: Lapsilla on kasvaessaan Vaiheita. On ihania ja on vaikeita Vaiheita. Ja on sellaisia Vaiheita, joiden aikana en pidä lapsistani.

Kesällä koin tämän kahtiajaon kaikista konkreettisimmin: Tosikoinen oli ihanassa vaiheessa, 8-10 kuukauden ikäisenä vaaperona, joka innokkaasti haki kontaktia, oli alati hymyilevä ja hykerteli milloin millekin asialle koomisesti. Ei tietoakaan eroahdistuksesta vaan päivät olivat hänen kanssaan yhtä naurua ja ilakointia. Samaan aikaan Esikoiselle iski toden teolla kaksivuotiaan uhma päälle ja samaan syssyyn myös heräsi uudestaan mustasukkaisuus pikkusisarusta kohtaan. Esikoinen koetteli hermojani päivittäin, testaili rajojaan ja äidin hermojen kestokykyä. Pahinta oli, kun hän alkoi läpsiä ja töniä pienempäänsä. Suojelunvaistoni pienemmän puolesta veteli ylikierroksilla ja jäähykortteja jaettiin enemmän kuin haluan edes muistellakaan. Tuolloin en pitänyt Esikoisesta. Rakastin häntä toki, mutta en yhtään pitänyt hänestä. Joku saivartelisi, ettei pitänyt lapsen käytöksestä, mutta itse koin tunteen vielä syvempänä.

Onneksi tuokin Vaihe meni ohi, joskaan se ei aina takaa yhtään auvoisempaa seuraavaa Vaihetta. Tällä hetkellä Esikoisen läpsimis- ja tönimisvaihe on tehnyt paluun, ja samaan aikaan Tosikoisen ensimmäinen tahtoikä on ilmaantunut kuvioihin. Aikaisemman hykertelevän hymyvauvan tilalle onkin tullut korvia raastavasti kiljuva, maahan mahalleen heittäytyvä ja krokotiilin kyyneleitä valuttava mielensäpahoittaja. Onneksi se tuttu hykertelijäkin pilkahtelee, eivätkä lapset tietenkään ole joka ikinen hetki joka ikinen päivä minkään karmaisevan Vaiheen kourissa. Silti halusin kirjoittaa nämä tunteeni auki, koska mielestäni nämäkin tunteet kuuluvat vanhemmuuteen ja ovat sallittuja.

On kausia, jolloin päivittäisessä kanssakäymisessä pidän toisesta lapsestani enemmän kuin toisesta. On kausia, jolloin tunnen niin pakahduttavaa ylpeyttä molemmista, että en voi uskoa tätä onnea omakseni. On kausia, jolloin voisin maksaa suuria summia voidakseni pikakelata jonkin Vaiheen yli.

Kun olin itse lapsi, en aina pitänyt isosiskostani. Olin kateellinen ja hän oli välillä varsinainen kiusaaja. Silti rakastin häntä aina enkä olisi antanut minkään tai kenenkään vahingoittaa häntä. Enkä antaisi edelleenkään. Samaa koen nyt omien lapsieni kanssa: En aina pidä heistä. Joskus tunne nousee hetkittäin, joskus se tuntuu esiintyvän kausittain. Silti rakastan heitä ja rakkauteni heitä kohtaan kasvaa vain. En ikinä haluaisi minkään satuttavan heitä ja ottaisin kaikki heidän kipunsa itselleni, jos vain voisin.

En aivan saa kristalloitua pääajatustani niin selkeästi kuin haluaisin, mutta toivottavasti saitte tästä sekavasta sepustuksesta jotain selkoa. Yritetäänpä tiivistää vaikka näin: Rakkaus ja pitäminen eivät aina kulje käsikädessä, se kuuluu elämään. Se, etten aina pidä jommasta kummasta lapsestani, ei tarkoita sitä, ettenkö rakastaisi heitä. Samaan tyyliin en aina pidä kaikista sukulaisistani tai kavereistani, enkä aina ymmärrä heitä tai heidän vaiheitaan, silti rakastan ja tuen heitä.

Mitä ja miten tuetaan

Eilen nousi jälleen feisbuukissa puheenaiheeksi kotihoidontuen ja hoitovapaan valmisteilla olevat muutokset. Katsoin videon peruspalveluministeri Susanna Huovisen haastattelusta pariinkin otteeseen ja jälleen jäin pohtimaan:
(Lainaukset suoraan videosta Susanna Huovisen sanomina)


- "Ensinnäkin kotihoidontukea ei voi käyttää enää perheen ulkopuolinen ihminen. Nythän ... kotihoidontuki on voinut mennä esimerkiksi isovanhemmalle."

Kotihoidontukea ei siis jatkossa voi saada, jos lasta hoitaa joku muu kuin oma vanhempi (esim. mummu), vaan vain jos toinen vanhemmista (omilla tulevilla kiintiöillään) todella jää hoitovapaalle hoitamaan lastaan. Ensin tämä(kin) muutos sai minut kimpaantumaan, vaikka tämä ei edes henkilökohtaisesti koske meidän perhettämme. Alkureaktioni jälkeen aloin kuitenkin pohtimaan: Jos perheessä on mahdollista hyödyntää välittömän perheen ulkopuolista ilmaista hoitoapua (kuten isovanhemmat, tädit ja sedät, kummin kaimat ynnä muut avuliaat aatut), täytyykö tästä "palkita"? Jos tällaisessa tilanteessa olevat perheet eivät jatkossa saa kotihoidontukea, muuttaisiko se heidän lastenhoitosuunnitelmiaan ja veisivätkö he lapsensa vaihtoehtoisen hoidon sijaan kunnalliseen päivähoitoon?

Tätä jälkimmäistä epäilen. Varsinkin jos kyseessä on lapsen sukulainen (isovanhempi tai muu), kuvittelisin, että he hoitaisivat lasta myös ilmaiseksi. Ja itse asiassa uskonkin (täysin mututuntumalla), että nykyiselläänkin näissä tilanteissa kotihoidontuki virtaa kyllä perheen omaan taskuun, eikä esim. isovanhemmalle "hoitopalkaksi". Tästä huolimatta pohdin, tulisiko yhteiskunnalle halvemmaksi maksaa edes osittaista kotihoidontukea näissäkin tapauksissa ja siten aktiivisesti kannustaa pienten lasten kotihoitoon kunnallisen päivähoidon sijaan? Itse kun tykkäisin, että mieluummin suosittaisiin porkkanaa kuin keppiä, ja kyllähän tuo etuuksien rajaaminen ja tiukentaminen tuntuu kepiltä.


- "... onko nyt niin, että hallitus haluaa rajoittaa ihmisten oikeutta hoitaa sitä lastaan kotona kolmevuotiaaksi saakka, ja tähänhän tässä uudistuksessa ei puututa, vaan edelleen tämä oikeus säilyy."

Tämä tarkoittaa siis sitä, että äitikin voi yksin pitää koko hoitovapaan ja hoitaa lasta kotona kolmevuotiaaksi asti - mutta hän ei vain viimeiseltä hoitovapaan puolikkaalta saisi ollenkaan kotihoidontukea tai muutakaan rahallista avustusta. Tämä särähtää minun korvaani. Se, ettei muuteta työehtosopimuksen vastaavaa pykälää, jossa taataan oikeus hoitovapaaseen, ei mielestäni silti takaa tasavertaista mahdollisuutta hoitaa lastaan kotona. Vaikka oikeutta hoitovapaaseen ei ajallisesti nyt lyhennetäkään, on mielestäni melko absurdia ajatella, että kovinkaan monella "tavantallaajalla" olisi käytännössä mahdollisuutta olla kotona reilua vuotta (eli äidillä isänkin kotihoidontukikauden ajan tai päinvastoin) ilman, että saisi mistään mitään rahallista tukea. (Kuten kaikki blogiani lukevat tietävät, en ole itse hoitanut enkä aiokaan hoitaa omia lapsiani pelkästään kotona heidän kolmevuotissynttäreihinsä asti, joten oma lehmä minulla ei ole tässä ojassa.)

Vaikka oletettavasti perheissä miehillä yleensä on parempi palkka, on äidin saama kotihoidontuki antanut enemmän joustoa ja mahdollisuuksia jatkaa kotihoitoa haluttuun ikään asti. Kotihoidontuki on itsessään jo niin pieni, että ei sen turvin elätetä perhettä eikä tehdä ihmeitä, mutta on siitä saatu arkeen helpotusta. Esimerkiksi meillä sillä on maksettu yhtiövastiketta, jotta meillä pysyy katto pään päällä. Nyt kun tuo pienikin etu ollaan rajaamassa, niissä (keski- ja pienituloisissa) perheissä, joissa toinen vanhempi ei voi/ halua/ pysty pitämään omaa osuuttaan hoitovapaasta, ollaan pulassa. Kuinka monella perheellä ja äidillä on oikeasti mahdollisuus ja edes kanttia olla kotona ilman toisen henkilön minkäänlaisia tuloja? Veikkaisin, että aika harvalla. Halua kyllä olisi, mutta harva äiti jää kotiin ilman sentinpyörylääkään. Siihen on pääasiassa syynä raha (eli sen puute) mutta kuvittelisin myös toisena syynä syyllisyyden: Kun et voi tuoda omaa korttasi - edes sitä surkean pientä - perheen elättämiseen ja rahoihin, tuntuu väärältä olla "vain" kotona ja varsinkin kuluttaa sen toisen perheen vanhemman rahoja.


- "Sen lisäksi me ollaan tuomassa kokonaan uusi tukimuoto, eli tämä joustava hoitoraha perheille, jotta me voitaisiin rohkaista ihmisiä ottamaan vastaan esimerkiksi osa-aikaista työtä. ... Se on sidottu viikkotyömäärään ja tehtyihin työmääriin. ... Vanhemmat voivat itse asiassa sen joustavan hoitorahan avulla hoitaa lastaan vaikkapa kokonaan kotona, jos molemmat ovat vaikkapa osa-aikatöissä."

Anteeksi nyt vain, mutta eikös tällainen tukimuoto ole jo olemassa? Ei tarvinnut edes paljoa kaivella, vaan heti löytyi Kelan sivuilta Lapsiperheet-osion alta tietoa osittaisesta hoitovapaasta ja -rahasta. Harmi, ettei tätä lausahdusta ja "uutta tukimuotoa" avattu haastattelussa sen enempää, joten en voi tietää, miten tämä nyt tulee muuttumaan tai millä tavoin tuo mahdollinen tuleva joustava hoitoraha eroaa tästä osittaisesta hoitorahasta. (EDIT klo 10:44 Ainoa löytämäni ero on summassa, joka nykyisessä osittaisessa hoitorahassa on Kelan sivujen mukaan 96,41 e/kk ja haastattelussa Susanna Huovinen "muistelee" uudessa joustavassa hoitorahassa olevan maksimissaan noin 240 e/kk. Noh, onhan tuokin parannus, mutta jälleen kerran tuo sana "enintään" rajannee tilanteista melkoisesti, eli käytännössä nähtäväksi jää, onko uusi malli perheille "taloudellisempi" kuin vanha.)

Koska itse jo tiesin tuosta nykyäänkin tarjottavasta osittaisesta hoitorahasta (joka tosin tuntuu useille jääneen tuntemattomaksi asiaksi), tuntuu tämä lausahdus päälleliimatulta yritykseltä todistaa, että tällä muutoksella ei vain olla kepittämässä tukimuotoja pois tai rajaamassa niitä tiukemmiksi, vaan että ikäänkuin oltaisiin myös antamassa perheille vähän sitä porkkanaakin. Vaikka itse kannatan ehdottomasti tätä osittaista hoitorahaa ja aiomme omassa perheessämmekin sitä hyödyntää, tuntuu, että tässä yritetään siloitella ja vähän kiillottaa omaa kruunua hieman kepulikonstein, tuomalla jo olemassa olevaa mutta harvinaiseksi jäänyttä tukimuotoa paremmin esille omana uutena ideanaan. (Minäkö kyyninen, mistä niin päättelit?)


- "Me emme todellakaan ole jättämässä perheitä yksin/pulaan tämän asian kanssa."

Lausahdus toistui monta kertaa haastattelussa, mutta anteeksi nyt vain Susanna Huovinen, kyllä te tavallaan olette. Se, että tällaista taloudellista säästöä tavoittelevaa muutosta ollaan verhoamassa tasa-arvoisen vanhemmuuden ja isien hoivavastuun kannustamiseen, on mielestäni melko paksua ja on naiivia antaa ymmärtää, että tässä ajatellaan perheiden ja varsinkin isien parasta. Eikös tämäkin muutos ole lähtöisin budjettiriihestä eli kyllä tässä pääasiana taustalla on säästäminen, ja sivuvaikutuksena sitten nuo muut. Vai mitä mieltä te lukijani olette tästä koko asiasta?


Pakko vielä loppuun todeta, että itse kannatan 6+6+6 -mallia. Eli kiintiöitäisiin 6kk äitiysvapaata (sama kuin nykyisin), 6kk vanhempainvapaata korvamerkittynä vain äidille ja 6kk vanhempainvapaata korvamerkittynä vain isälle. Tässä ei vietäisi keneltäkään mitään pois (äiti voisi olla äitiys- ja vanhempainvapaalla yhteensä 12kk, kun nykyisin vanhempainvapaa loppuu lapsen ollessa 9-10kk) mutta kannustettaisiin isää jäämään kotiin (oma 6kk vanhempainvapaata). Kun isät näin saisivat oman vain itselleen varatun jakson, paremmalla tuella kuin surkea kotihoidontuki, perheen tulotaso ei jäisi päättäväksi tekijäksi siihen, jääkö isä kotiin vai ei. Tämä ei kuitenkaan heikentäisi tilannetta yhtään niissä perheissä, joissa isä ei käyttäisi omaa vanhempainvapaaosuuttaan, vaan tilanne jopa hieman parantuisi nykyiseen (muutama kuukausi enemmän vanhempainvapaata äidillekin, hoitovapaaoikeus ennallaan). Mutta eihän tämä tietenkään ole yhtä halpa ratkaisu kuin tuo nykyinen, mutta tämä ei olekaan lähtöisin budjettinäkökannasta vaan perheiden todellisesta hoivavastuun tasa-arvoistamisesta.

Ruuhkassa

Ruuhkavuodet. Ne ovat olleet tapetilla siellä, tuolla, varmasti muuallakin (en nyt muista missä, vaikka voisin vannoa lukeneeni muualtakin) ja nyt myös täälläkin. Lähiömutsin tontilla eräs anonyymi kommentoi näin: "Täällä blogimaailmassa tuntuu pyörivän paljon sellaisia, joilla on tuhat rautaa tulessa samaan aikaan. On perhettä, päivätyötä, ekstratyötä, harrastuksia, erilaisia projekteja..." Hänen pointtinsa oli, että eikö jostain noista ylimääräisistä projekteista voisi luopua ja joitain tulisia rautoja sammuttaa ainakin hetkellisesti, jotta saisi otettua aikaa myös lepäämiselle ja rentoutumiselle. Että silloin eivät ehkä nämä(kään) vuodet tuntuisi niin ruuhkaisilta. Ja minä jäin pohtimaan...

Olen palanut töihin vajaa kaksi kuukautta sitten, ja jo näin lyhyessä ajassa tuntuu, että olen humpsahtanut ruuhkavuosikuoppaan. Tuntuu, ettei aika riitä kaikkeen ja kiireestä on tullut jokapäiväinen kumppanini, vaikka Mies onkin kotona ja hoitaa tällä hetkellä leijonanosan kotitöistä - aivan kuten itsekin vanhempainvapailla hoidin. Minulla ei mielestäni ole tuhatta rautaa tulessa, vaan hoidan vain ne, mitä tässä vaiheessa kuuluukin: perhe ja työt. Ja juurikin tuossa järjestyksessä.

Otetaanpa katsaus tyypilliseen arkipäivääni: Herään ennen puoli kuutta ja hiiviskelen hiljaisessa kodissa omia aamutouhujani. Tykkään herätä aikaisin, mutta olen silti aamuäreä eikä minulle kannata jutella noin tuntiin heräämisen jälkeen. Kuopsuttelen hitaasti kuontaloni kuntoon, kunnes kruisailen töihin vaille seitsemän. Teen töitä (enemmän tai vähemmän ahkerasti, köh köh) täyden päivän, joka töihintuloajasta riippuen päättyy iltapäivällä kolmen ja puoli neljän välillä. Neljän maissa olen jo kotona, saan vastaanottaa iloiset kiljahdukset Esikoiselta ja pienet ikäväitkut Tosikoiselta, vaihdan kotivaatteet ja saan istua valmiiseen ruokapöytään. Solahdan tottuneesti kotirooliin: vahdin pottailevia naperoitamme, laulatan ja leikitän, luen kirjaa ja rakennan legolinnoja. Harvemmin jaksan lähteä ulos, koska syksyn hämäryys ei houkuttele eikä pihalla voi lojua maassa yhtä rennosti kuin kotona lattialla leikkiessä. Tunnustan, tässä välissä käyn myös usein feisbuukkaamassa tai muuta sinänsä turhaa. Myös kauppareissut, muskarit, leikkitreffit niin lapsille kuin aikuisillekin, ynnä muut juoksevat asiat hoidetaan tässä välissä.

Pari tuntia kuluu hujauksessa ja puoli seitsemän maissa alkaa jo iltapuuron valmistelu. Siitä iltapottailun kautta iltapuuhille, yökkärit niskaan ja lapset nukkumaan. Kahdeksalta nassikat on tainnutettu ja alkaa se kuuluisa Oma Aika, eli tiskaus, lelujen siivous (vaikka isoimmat toki raikotaan yhdessä lasten kanssa, mutta kun tuota sälää vain riittää niin hirmuisesti), pyykkien levitys (jos en on jossain välissä muistanut pestäkin), oma iltapala, netissä roikkuminen ja telkkarin tuijotus. Ollakseni virkeä ja pirteä tarvitsisin yli kahdeksan tunnin yöunet, mikä tarkoittaisi sänkyyn kipuamista iltayhdeksältä. Harvoin tuohon tavoitteeseen ehdin, koska ei tunnissa ihmeitä tehdä. Yleensä kuitenkin pääsen sänkyyn kymmeneen mennessä, eikä unta tarvitse yleensä kauaa odotella.

Arkipäivät soljuvat peräkkäin toistensa kaltaisina ja koen niiden olevan varsin ruuhkaisia, vaikka mitään ihmeellistä emme teekään. En ole haalinut harrastuksia, en edes liikunnallisia, vaikka jotain tarttis tehdä tälle paisuvalle pullataikinavartalolle. Muskareissa käyn kummankin lapsen kanssa erikseen, koska niistä olemme nauttineet, mutta tämäkin ilo loppunee tai ainakin puolittuu ensi vuonna. Noiden lisäksi meillä ei ole muuta ohjattua toimintaa ja silti aika ei riitä kaikkeen. En halua arki-iltaisin lasten hereilläoloaikana tiskata tai tehdä suuria kotitöitä, vaan käytän tuon ajan lasten kanssa. Aina en niinkään edes heidän vuokseen vaan itsekkäistä syistä: Koska minulla on heitä ollut ikävä.

En käsitä, kuinka hommat hoidetaan niissä perheissä, joissa noita harrastuksia ja muita projekteja on. En minä tässä samalla pystyisi rakentamaan taloa tai edes käymään säännöllisesti kansalaisopistossa opiskelemassa espanjaa. En saa itseäni edes kerran viikossa lenkille saati salille tai jumppaan. Emme käy Miehen kanssa kaksin treffeillä vaan hoidamme suhdettamme kotona lasten nukkuessa ja romanttisinta on tehdä toiselle väsyneelle iltapalaa. En tiedä, kuka meillä ehtii edes tehdä ruokaa ensi vuonna, kun Mies palaa töihin. Siivoamisesta ja muusta "toissijaisesta" kodinhoidosta puhumattakaan. Ehkä meille muuttaisi joku kiltti kotitonttu? Hakemuksia otetaan vastaan! Joku vähän laiskempikin yksilö kelpaisi hyvin.

Ruuhkavuodet. Olen nyt väsyneempi kuin vauvavuosina ikinä. Olen silti myös henkisesti eheämpi, kun saan olla muutakin kuin "pelkkä" äiti. (Arvostan suunnattomasti kotiäitejä, minun henkinen kanttini ei sitä kestänyt kahta ja puolta vuotta pidempään.) En mielestäni keksi mitään, mistä voisin karsia, saadakseni arkisin jylläävän ruuhkan helpottamaan. Välillä kiristää pipoa, välillä ei, mutta joka päivä tämä kyllä väsyttää. Onneksi olen oppinut vuosien heräilyn jälkeen vihdoin nukkumaan yöni taas heräilemättä, se on minun ruuhavuosieni hopeareunus. Silti tiedän, että ei tämä tästä tule helpottamaan, vaan tulemme elämään ruuhkavuosia seuraavan vuosikymmenen jos toisenkin.

Kokki Kolmosen soppa

Mitä suuremmaksi pikkukolmoskuume käy, sitä enemmän huomaan jättäväni säästöön pieneksi jääneitä vauvanvaatteita. Mitä tehdä, kun kyseisille vaatteille (kokoa 50-86cm) tarkoitettu säilytyslaatikko pysyy kiinni enää silkalla tahdonvoimalla? Vaikka kerätyt vaatteet yltävät vasta kokoon 68 asti...

Mikä meitä yhdistää

     Kuukausi takaperin tilanne oli tämä: Mies vietti pitkää päivää töissä. Tai todennäköisesti se vain tuntui minusta pitkältä. Minä keräsin aamuisin lapset sängyistään ihmetellen heidän pirteyttään oman väsymykseni kourissa. Television hassut hahmot antoivat aamuisin auttavan kätensä, että sain hoidettua aamupesut ja –puurot. Päivät toistuivat samalla päiväunien ja ruokailujen rytmittämällä rutiinilla, joka alkoi minulle jo maistua hieman puulta.

     Minulle oli siis langennut perinteinen rooli kotona lasten kanssa. Totuuden nimissä ei se ollut suinkaan ylhäältä päin langetettu, vaan olin itse oman paikkani valinnut ja halunnut. Tähän asti se olikin tuntunut hyvältä, mutta kesän aikana huomasin pinnani kiristyneen liikaa ja napsahtelevan poikki pienestäkin vastoinkäymisestä ja kitinästä. Onneksi muutos oli jo sovittu.

     Nyt melkein kaikki on toisin: Minä hiivin aamulla hiljaa ulos varoen herättämättä lapsia. Mies nostaa vauvan pinnasängystä ja noutaa taaperon huoneestaan. Hän hoitaa aamutouhut ja ruokailut, päiväunet ja pottailut. Hän saa kuulla Esikoisen osuvat lausahdukset ja nauraa niille tuoreeltaan, mutta hän on myös se, joka saa kantaakseen uhmaikäisen kiukut. Mies näkee Tosikoisen kehityksen ja kuulee kikatuksen, mutta hän myös selättää väsykiukut ja ruokaraivarit.

     Silti yksi asia on ennallaan: nauru. Yhdessä miehen kanssa hekotamme Esikoisen kielikukkasille, ylpeinä hymisemme Tosikoisen kasvulle, ja ehkäpä tärkeimpänä jaksamme edelleen nauraa toistemme puujalkavitseille. Nauramme yhdessä ja erikseen, yksin, kaksin, kolmisin ja nelisin. Tosikoinen kikattaa kaikessa mukana vauvaninnokkuudellaan, ja Esikoinen on jo alkanut kehitellä omia pikkuvitsejään. Ja tuo mies. Hän on komea ja pätevä, ehdottoman luotettava ja maailman paras isä. Silti hänen paras piirteensä on huumori. Hän jaksaa naurattaa minua vuodesta toiseen. Toivottavasti hänellä on yhtä hauskaa minun kanssani, kuin minulla on hänen kanssaan.

***

Note: Tämä on osallistuminen ainekirjoitushaasteeseen. Kouluaikoina rakastin äidinkieltä ja kirjoittamista, joten halusin heittää oman kokeiluni ilmoille myös. En nyt ole aivan varma, osuuko tuotokseni virallisesti ainekirjoituksen piiriin, vai meninkö liikaa kirjoitelman puolelle. Itselleni tuttuun tyyliin pääsen myös varsinaiseen otsikon asiaan vasta viimeisessä kappaleessa. Onneksi näillä ei liene väliäkään, kunhan oli hauskaa tätä tehdessä. Kommentoikaa, jos haluatte lisää näitä! :)

Riittävästi mutta silti liian vähän?

Olen yleisesti ottaen tyytyväinen elämääni. Onnellinen jopa, jos unohdetaan perisuomalainen vaatimattomuus ja savolainen vähättely. Silti välillä tunnen pienen piston, kateutta vai mitä lie.

Silloin, kun kuulen opiskelutoverin saaneen jälleen ylennyksen. Kun joku toinen muuttaa unelmansa perässä ulkomaille ja kotipaikkakunta vaihtuu vaikkapa Isoon Omenaan. Kun eräs niittää mainetta ja oletettavasti mammonaakin, ja kolmastoista puolestaan kylvää rahaa niin lapsiinsa kuin itseensä.

Silloin minua vähän kirpaisee, kun tuntuu, että he ovat saaneet kaiken: uran, rahaa, perheen. Ei ystävien, rakkaiden menestys, vaan tieto noista puolitutuista ja opiskelutovereista. Heistä, joihin minulla ei ole muuta yhteyttä kuin facebookin uutiset - ja joihin en yhtään sen enempää kaipaakaan.

Pitäisi varmaan piilottaa heidän päivityksensä, koska silloin kun en niitä näe, olen omaan elämääni varsin tyytyväinen. Tyytyväinen siihen, että on töitä. Iloinen asuinpaikastamme. Onnellinen miehestä ja kiitollinen lapsistamme.

Miksi siis tämä tavallinen elämä - tavallisessa suomalaisessa pikkulähiössä, tavallisena äitinä ja tavallisena rivityöntekijänä - tuntuu heihin verrattuna liian vähältä?



PS. Sivupalkin kyselyn mukaan kaipaatte enemmän syvempiä pohdintoja. Tässäpä tämän päiväisen facebookhetken jälkeisiä tunnelmia. Kateus, paljon inhottavampi ja vaikeampi tyydyttää kuin tv:stäkin tuttu PikkuNälkä.