Vielä ehdit vaikuttaa!

Olethan jo allekirjoittanut tämän?

http://www.adressit.com/kodinhoidontuen_jakaminen_perheiden_paatettavaksi

Olen itse paasannut aiheesta jo aiemminkin, mutta tässä uusin ajatukseni, jota olen tällä viikolla pyöritellyt, ja jota en malttanut olla kirjoittamatta adressin kommentteihinkin. Erehdyin ensin lukemaan hajanaisia kommentteja ko. adressista ja kuohahdin. Tässä siis vastineeni:

"Kommenteissa ja julkisessa keskustelussa usein unohtuu, että eihän tämä uudistus koske vain niitä perheitä, joissa äiti "lorvailee" kotona. Uudistus koskettaa myös niitä perheitä, joissa äiti tekee osa-aikaisesti töitä, mutta lapset on silti onnistuttu/haluttu pitää kotihoidossa joko tukiverkkojen avulla (esim. isovanhemmilta lastenhoitoapua) tai työvuoroja sumplimalla. Monesti nämä perheet ovat juuri niitä pienituloisimpia, joissa kotihoidontuki on mahdollistanut sen, ettei äidinkin tarvitse mennä täydellä työajalla töihin, joka monesti myös tarkoittaa lasten kotihoidon loppumista, koska ei tukiverkkojakaan voi täyden työviikon edestä hyödyntää lastenhoidossa.

Omasta mielestäni uudistuksessa ei todellakaan ajeta lapsen parasta ja etua. Budjettiriihestä säätösyistä esitetylle tukien karsinnalle on vain keksitty päälleliimattu ulkokultainen tekosyy: isien hoitovastuun tasa-arvoistaminen. Todellisuudessa isien tasa-arvoa ja hoitovastuun tasaista jakautumista edistettäisiin jyvittämällä isille nimettyjä osuuksia vanhempainvapaasta. Tähän tukisi esim. 6+6+6 -malli, jossa kaikki voittaisivat: Isille on taattu oma 6kk vanhempainvapaa paremmalla tuella kuin kotihoidontuki, joten tämän käyttämättä jättäminen ei perustuisi vahvasti perheen talouden kuralle menemiseen. Silti niissäkin perheissä, joissa isä ei käyttäisi omaa 6kk vapaataan, tilanne olisi parempi kuin nykytilanne, koska äitikin voisi hoitaa lasta vanhempainvapaalla kotona paremmalla tuella 1-vuotiaaksi asti, kun taas nykyisin vanhempainvapaa päättyy lapsen ollessa noin 10kk ikäinen. Win-win tilanne mielestäni perheessä kuin perheessä ja todellista hoitovastuun jakamista sekä tasa-arvoistamista! Mutta eihän tämä valtiolle kannata, koska tulisi kalliimmaksi.

Sen sijaan tämä nykyinen kotihoidontuen uudistusehdotus tuntuu rankaisevan eniten juuri niitä, keille tuo tuki tulee eniten tarpeeseen: pienituloisia, yrittäjäperheitä, onhan näitä monia monia... Mikäli uudistus toteutetaan tällaisenaan, jatkossa pienten lasten kotihoito ei ole enää perheen oma ja yksityinen arvovalinta, vaan yhteiskunnan sanelema hyvätuloisten etuoikeus. Se jos mikä takaa epätasa-arvoisuutta!

(Itse olen hoitanut lapsia kotona noin 1v 3kk ikäisiksi asti, jonka jälkeen he ovat aloittaneet osa-aikaisesti kunnallisessa päivähoidossa äidin palatessa töihin. Tässä ei siis ole edes ns. oma lehmä ojassa, vaan koen uudistuksen kovana keppinä lapsiperheille. Ylevät on puheet isien tasa-arvosta, mutta keinot ovat kyseenalaiset ja unohtavat lapsen edun.)"

Toivon, että päättäjille saataisiin väännettyä rautalangasta, ettei tässä adressissa ole kyse vain äitien halusta pitää kynsin ja hampain kiinni omista "eduistaan" ja "vallastaan". Uudistus vaikuttaa  myös moniin muihin perheisiin, kuin niihin joissa äiti yksinvaltiaana hoitaa lapsia tahi "lorvailee" kotona vuosikausia. Tässä ei ole kyse vain isien ansaitsemasta tasa-arvosta lapsien hoidossa, vaan myös perheiden välisestä tasa-arvosta eri tuloluokkien kesken.

Voisin paasata aiheesta kauan ja argumentoida muitakin vastaväitteitä. Nyt tyydyn toteamaan vain nämä ja pyydän: Hyvä lukijani, olethan jo allekirjoittanut tämän adressin? Olethan myös muistanut pyytää omaa miestäsikin allekirjoittamaan, tai muuta puolisoa, mummua, vaaria, kummia ja kummin kaimaakin?

Rakkaudesta

Olen viime aikoina miettinyt rakkautta. Se on käsitteenä varsin venyvä ja mielestäni myös perheessä alati kasvava. Rakastin Miestä suuresti, kunnes Esikoisen myötä rakastuin häneen uudestaan entistä kiihkeämmin ja Tosikoisen myötä yhä syvemmin aina vain. Kun sain Esikoisen, primitiivinen suojelunhalu syttyi välittömästi mutta varsinainen rakkaus vasta alkuihmetyksen väistyttyä muutaman päivän sisällä. Tosikoisen synnyttyä en kokenut ensimmäisen lapsen kohdalla tullutta kummastusta, vaan vauva tuntui heti tutulta ja rakkaalta. Samalla rakkauteni myös Esikoista kohtaan laajeni hänen uuden isosiskon roolinsa myötä. Lapsien kasvaessa rakkauteni heitä kohtaan on myös kasvanut. Jokainen uusi taito on lisännyt äidinrakkautta sydämessäni. Aina kun olen saanut tutustua heihin paremmin, olen huomannyt rakkauden vain syvenevän ja laajenevan.

Silti, en aina pidä lapsistani. Kyllä, luit aivan oikein: En aina pidä lapsistani.

Rakastan heitä enemmän kuin omaa elämääni, enkä epäröisikään hetkeäkään antaakseni henkeni heidän vuokseen. Silti, en aina pidä heistä. Annahan kun selitän hieman: Lapsilla on kasvaessaan Vaiheita. On ihania ja on vaikeita Vaiheita. Ja on sellaisia Vaiheita, joiden aikana en pidä lapsistani.

Kesällä koin tämän kahtiajaon kaikista konkreettisimmin: Tosikoinen oli ihanassa vaiheessa, 8-10 kuukauden ikäisenä vaaperona, joka innokkaasti haki kontaktia, oli alati hymyilevä ja hykerteli milloin millekin asialle koomisesti. Ei tietoakaan eroahdistuksesta vaan päivät olivat hänen kanssaan yhtä naurua ja ilakointia. Samaan aikaan Esikoiselle iski toden teolla kaksivuotiaan uhma päälle ja samaan syssyyn myös heräsi uudestaan mustasukkaisuus pikkusisarusta kohtaan. Esikoinen koetteli hermojani päivittäin, testaili rajojaan ja äidin hermojen kestokykyä. Pahinta oli, kun hän alkoi läpsiä ja töniä pienempäänsä. Suojelunvaistoni pienemmän puolesta veteli ylikierroksilla ja jäähykortteja jaettiin enemmän kuin haluan edes muistellakaan. Tuolloin en pitänyt Esikoisesta. Rakastin häntä toki, mutta en yhtään pitänyt hänestä. Joku saivartelisi, ettei pitänyt lapsen käytöksestä, mutta itse koin tunteen vielä syvempänä.

Onneksi tuokin Vaihe meni ohi, joskaan se ei aina takaa yhtään auvoisempaa seuraavaa Vaihetta. Tällä hetkellä Esikoisen läpsimis- ja tönimisvaihe on tehnyt paluun, ja samaan aikaan Tosikoisen ensimmäinen tahtoikä on ilmaantunut kuvioihin. Aikaisemman hykertelevän hymyvauvan tilalle onkin tullut korvia raastavasti kiljuva, maahan mahalleen heittäytyvä ja krokotiilin kyyneleitä valuttava mielensäpahoittaja. Onneksi se tuttu hykertelijäkin pilkahtelee, eivätkä lapset tietenkään ole joka ikinen hetki joka ikinen päivä minkään karmaisevan Vaiheen kourissa. Silti halusin kirjoittaa nämä tunteeni auki, koska mielestäni nämäkin tunteet kuuluvat vanhemmuuteen ja ovat sallittuja.

On kausia, jolloin päivittäisessä kanssakäymisessä pidän toisesta lapsestani enemmän kuin toisesta. On kausia, jolloin tunnen niin pakahduttavaa ylpeyttä molemmista, että en voi uskoa tätä onnea omakseni. On kausia, jolloin voisin maksaa suuria summia voidakseni pikakelata jonkin Vaiheen yli.

Kun olin itse lapsi, en aina pitänyt isosiskostani. Olin kateellinen ja hän oli välillä varsinainen kiusaaja. Silti rakastin häntä aina enkä olisi antanut minkään tai kenenkään vahingoittaa häntä. Enkä antaisi edelleenkään. Samaa koen nyt omien lapsieni kanssa: En aina pidä heistä. Joskus tunne nousee hetkittäin, joskus se tuntuu esiintyvän kausittain. Silti rakastan heitä ja rakkauteni heitä kohtaan kasvaa vain. En ikinä haluaisi minkään satuttavan heitä ja ottaisin kaikki heidän kipunsa itselleni, jos vain voisin.

En aivan saa kristalloitua pääajatustani niin selkeästi kuin haluaisin, mutta toivottavasti saitte tästä sekavasta sepustuksesta jotain selkoa. Yritetäänpä tiivistää vaikka näin: Rakkaus ja pitäminen eivät aina kulje käsikädessä, se kuuluu elämään. Se, etten aina pidä jommasta kummasta lapsestani, ei tarkoita sitä, ettenkö rakastaisi heitä. Samaan tyyliin en aina pidä kaikista sukulaisistani tai kavereistani, enkä aina ymmärrä heitä tai heidän vaiheitaan, silti rakastan ja tuen heitä.

Sankaritarina

Tämä kirjoitus on osa ainekirjoitushaastetta, tällä kertaa Täti-ihmisen emännöimänä.

Itse osallistun vasta toista kertaa.

 



Isät ovat usein sankareita lapsilleen. He osaavat niin paljon, esimerkiksi kiivetä katolle ja korjata lampun. He ovat vauhdikkaita mutta aina turvallisia, esimerkiksi lennättäessään lasta käsivarsillaan lentokoneena. He ovat hauskoja ja taitavia, esimerkiksi taikoessaan kolikoita korvasi takaa tai varastaessaan nenäsi. He tuntuvat kaikkiosaavilta, rohkeilta, vakailta, luotettavilta.

 

Olen itsekin isäntyttö. En suinkaan ollut poikatyttö, kuten rohkeampi ja rämäpäisempi isosiskoni lapsena oli. Minä olin hiljainen ja ujo runotyttö, mutta isä oli minun peruskallioni. Vaikka osaan olla myös yhtä räjähdysherkkä ja tunteellinen kuin äitini, olen varsinkin lapsena ollut yhtä hiljainen ja tuumiva kuin isäni. Kasvaessani ja aikuistuessani olen saavuttanut saman sivun äitini kanssa, mutta lapsena olin enemmän isäni perään. Hänen kanssaan halusin viettää aikaa kaksin, hänen kanssaan tunsin itseni isoksi tytöksi istuessani auton etupenkillä matkalla kohti uusia hauskoja mutta turvallisia seikkailuja ja autokauppoja.

 

Isäni ei ole muiden silmissä kovinkaan erityinen. Hän on ahkera työläinen, kiinnostunut autoista ja härveleistä, säästeliäs, harvasanainen, lämminhenkinen mutta käytökseltään hieman jäyhä. Suomalaiseksi keski-ikäiseksi mieheksi hänen ulkopuolisten silmin erikoisin piirteensä lienee se, ettei hän juurikaan syö lihaa saati makkaraa, vaikka ei virallisesti kasvissyöjäkään ole. Silti minun silmissäni on aina ollut ja tulee aina olemaan sankari-isä sekä nyt myös sankariukki.

 

Enää en ole pelkästään isäntyttö, mutta olen tainnut kasvattaa isäntyttöjä. Enkä ihmettele lapsieni isäihannointia, onhan Mies monilta piirteiltä hyvin samankaltainen oman isäni kanssa: Hän luotettava ja vankka peruskallio, johon muu perhe voi nojata. Silti hän hassuttelee ja keksii mitä kiinnostavampia leikkejä. Hän antaa lapsille tilaa kokeilla rajojaan ja tarjoaa mahdollisuuksia oppia uutta.

 

Ilman Miehen aloitetta en olisi uskonut Esikoisen voivan alkaa oppia melkein vuosi sitten numeroita. Pidin alle puolitoistavuotiasta aivan liian pienenä sellaiseen, mutta Mies ja Esikoinen todistivat luuloni vääräksi. Miehen kannustuksella Esikoinen on oppinut tyhjentämään tiskikoneesta lusikat ja haarukat tismalleen omille paikoilleen, ja Tosikoinen on oppinut sekä syömään alle vuosikkaana liki hampaattomanakin kanssamme samaa ruokaavauvamössöjen sijaan että käyttämään haparoiden omaa lusikkaakin suurin piirtein oikein. Miestä eivät isyydessä ja lastenkasvatuksessa rajoita ennakkoluulot tai sosiaaliset paineet; Hän tekee niin kuin itse kokee oikeaksi, turhaan lapsien ikäsovinnaisuuksia tai Vaiheita pohtimatta.

 

Isät ovat usein sankareita lapsilleen, ja niin sen kuuluukin olla. Mies on nyt hoitovapaalla, ja sen myötä varmasti joidenkin aikuisten ja äitien silmissä uhrautuva sankari. Näin sen ei kuulu olla. Mies on sankari Esikoiselle ja Tosikoiselle arjessa ja leikeissä, mutta ei hänen koti-isyyttään pidä sen vuoksi ylistää ja kuorruttaa kullalla. Koti-isyys on osa meidän perheemme kasvutarinaa, melkein itsestäänselvyys meidän molempien toiveesta. Koti-isyys ei ole erityinen sankariteko sen enempää kuin kotiäitiyskään, vaikka jokaisen isän (ja äidinkin) soisin olevan sankari omien lapsiensa silmissä.



PS. Oikein paljon onnea omalle isälleni pian koittavan syntymäpäivän johdosta! Olet minulle aina sankari-isi.

Visan vinguttamisen karma

Luulin varustautuneeni hyvin ja hyvissä ajoin tulevaan talveen. Olen ostellut talvihaalareita ja asusteita alennuksista jo näköjään vuoden ajan. Molemmille nassikoille oli varakappaleita myöten kaikki hankittuna, kunnes:

• Tosikoiselle hankitut kaksi toppahaalaria ovat liian pienet. Tai eivät muuten, mutta lahkeista vilkkaa jo nyt nilkat, puhumattakaan mikä tilanne on kuukauden tai kahden kuluttua kovimmilla pakkasilla. Onneksi on vielä yksi kokoa suurempi toppahaalari hamstrattuna, joka vaikuttaisi olevan sopivan kokoinenkin. Tosin, tämä on samaa merkkiä kuin alla Esikoisen epäonnen haalari.
• Esikoiselle hankitun toppahaalarin vetoketju meni totaalisen rikki eilen. Haalari oli toista kertaa lapsen päällä, kun vetoketju alkoi purkautua/avautua keskeltä. Onneksi haalaria käytettiin vain autoreissun ajan, mutta kotimatkalla vetoketju aukeni kokonaan. Niin, että itse vedin oli ylhäällä. Piti väkivalloin repäistä se yläpäästä pois paikoiltaan, että kotona saatiin lapsi ulos haalarista.

Nyt siis toisella lapsella on yksi toimiva haalari, jonka vetoketjun pelkään pettävän hetkenä minä hyvänsä. Ja toisella lapsella on lähinnä kauppareissuja varten hankittu toppatakki sekä toppahousut, joilla ei tahtoisi laittaa pikkulasta leikkeihin rymyämään.

Karma, mitä pahaa minä olen tällä kertaa tehnyt?



PS. Myynnissä kaksi ihanaa violettisävyistä toppahaalaria koossa 74cm. Merkkeinä Minymo ja Reimatec, joista jälkimmäinenkin vastaa hyvin kokoaan, eikä "entisen" Reiman tapaan kokoa suurempaa. Pahaksi onnekseni. Prkl.

Isänpäivä

Mies ei saanut eilen kokea hellivää herätystä vaan välillä liiankin nopea Esikoinen juoksi heti luvan saatuaan räppäämään makuuhuoneeseen täydet kattovalot päälle ja hyppäsi tykinkuulana suoraan unisen iskänsä päälle. Tuli ainakin todenmukainen herätys siihenkin sunnuntaihin, lapset ei meillä anna armoa vaan ovat itse täynnä tarmoa siitä sekunnista alkaen, kun saavat silmänsä auki. Ja vaativat samaa meiltä vanhemmiltakin, hyvässä ja pahassa.

Ainakin Mies sai kokea konkreettisesti, kuinka paljon häntä oli tuona aamuna kaivattu - sen kokonaisen tunnin ajan, kun olimme lasten kanssa kolmistaan hereillä aamutouhuissa ja aamupalaa tekemässä.

Silti tietenkään koko päivä ei ollut yhtä ilonjuhlaa, vaikka Esikoinen osuvasti itseään nimittikin Juhlijaksi. Ei taida päivääkään mennä uhmaikäisen kanssa ilman jonkinmoista muistutusta tästä Vaiheesta. Eilen pahin uhmailu kulminoitui valitettavasti pitsalautasen äärellä. Monta päivää puhuttu, yhdessä hartaudella leivottu ja kaulittu, ihan itse valitut täytteet ihan itse pohjan päälle aseteltu, oikea rakkauden tiivistymä pitsa melkein lensi lattialle Esikoisen toimesta, ja isänpäiväpäivällinen päättyi pöydästä poistamiseen ja porttikieltoon keittiöön.

Onneksi oli iloinen Tosikoinen tasapainottamassa tilannetta, emmekä voineet olla nauramatta tälle pontevalle vuosikkaallemme, joka ihan itse haarukalla lykki pitsaa kolmihampaiseen suuhunsa ja antaumuksella mussutti ikiomaa kinkku-juusto-persikkapitsaansa.

Ja onneksi päivällisen jälkeen yhdessä keskusteltiin (jälleen kerran) pöytätavoista ja ruokarauhasta. Sekä syötiin Esikoisen pikkukeittiössä puisia ranskasia ja leikittiin kukkuu-leikkejä olkkariin tupsahtaneessa polkupyörän peräkärryssä.

Ei puuttunut tästä(kään) isänpäivästä vauhtia eikä vaarallisia tilanteita, mutta ei myöskään onneksi naurua eikä halauksia. Mitenköhän vauhdikas herätys on ensi isänpäivänä tiedossa?

Eräs vessatarina

Tosikoinen pääsee päivittäin yllättämään. Vastikään höpisin hänelle töistä kotiin saapuessani, että äiti ottaa ihan kohta syliin, äiti käy vain ensin vessassa, missäs äiti voisikaan käydä vessassa... (Tämä rauhoittava puhetulva lienee tuttu monille vanhemmille, tavoitteena siis harhauttaa lasta olemaan huomaamatta, ettei hän nyt heti pääse syliin/ saa ruokaa/ saa tahtoansa läpi.)

Ja mitä tekee Tosikoinen? Kuunneltuaan tarkkaavaisesti konttaa määrätietoisesti avaamaan vessan oven selkeästi huonomuistiselle äidille. Vilkaisee vielä olan yli kuin todetakseen: Tässä se vessa on. Kuinka sä äiti tällaisen voit unohtaa?

Minulta loksahti suu auki. Noinko iso ja ymmärtäväinen Tosikoinenkin jo on! Meidän vauva!

Ovela

Mies ja lapset olivat leikkineet majassa linnaa. Esikoinen oli prinssi, Tosikoinen prinsessa ja hirmuinen kissamme sai näytellä lohikäärmettä, jota oli rauhoiteltu suopeaksi kissankarkeilla. Myöhemmin Esikoinen alkoi leikkimään lohikäärmettä.

Läyh! Läyyyyh!

Hui, oletpas sinä himuinen lohikäärme!

Niin oonki. Lääyyyh!! ... Iskä, saisin nyt kalkkia?