Mutkun mä haluu-uu-un!

- Haluaisin jaksaa kirjoittaa tähän intron, mutten jaksa, joten jos ihmettelet mitä haluamisia tässä alan luetella, voit lukea pohjustuksen haastajaltani eli Uraäidin Ruuhkavuosilta täältä.

- Haluaisin yhden kokonaisen lisäpäivän joka viikkoon. En ikuisesti, mutta jos vaikka kesään asti? Sellaisen päivän, jolloin minun ei tarvitsisi viedä lapsia hoitoon eikä tehdä kotitöitä. Päivän, jolloin voisin keskittyä heräämishetkestä asti vain ja ainoastaan graduuni, mieluusti jossain muualla kuin kotona. Ehkä minulle olisi tähän vuokrattu joku ikioma pikkutoimisto, jos nyt oikein haavetta ja haluamisiaan venytellään. Joku muu toisi minulle hyvää ruokaa tasaisin väliajoin, hoitaisi lapset ja kodin kaikkineen, ja peittelisi vielä illalla nukkumaan. Siis sellaisen päivän, jolloin en hairahtuisi mihinkään epäoleelliseen vaan oikeasti osaisin ottaa itseäni niskasta kiinni ja pitää sen otteen ihan koko päivän. Eikä tuo opiskeluihin käytetty aika olisi myöskään pois perheen yhteisestä ajasta tai mistään sellaisesta, ja silti mystisesti kotityöt ynnä muut ihanuudet olisi hoidettu poissaollessani. Se vain olisi - aamusta iltaan asti - täydellinen gradupäivä ilman mitään keskeytyksiä tai hairahduksia.

- Haluaisin, ettei viime viikonloppuna pelästyttänyt hyvälaatuinen asentohuimaus toistuisi enää. Ikinä.

- Haluaisin osata venyttää hermojani aina tarpeen tullen tai ainakin astua sitä vaativina hetkinä kehoni ulkopuolelle, nousta henkisesti jonnekin katonrajaan kiukkuamaan ja antaa kehoni mekaanisesti hoitaa kyseiset hetket rauhassa läpi. (Kuka arvaisi, että tämä liittyy jotenkin meillä asuviin uhma- ja tahtoikäisiin?)

- Haluaisin muistaa aina tarvittaessa kaikki lähteet, dokumentit ja lukemani artikkelit tismalleen. Olisi paljon uskottavampaa (niin työelämässä kuin vaikkapa parisuhteessakin) pystyä vetoamaan faktaan kuin hatariin sepustuksiin: "jostain sellaisesta mä kai joskus toissakesänä luin eikun taisin nähdä dokumentin vai olikohan se se naapurin kumminkaima joka tästä oli tehnyt tutkimuksen..?"

- Haluaisin oppia nauttimaan kotiäitinä olosta.

- Haluaisin, että voisimme asia sisareni perheen kanssa lähekkäin. Paritalossa tai vierekkäin tai saman kadun varrella. Edes samassa pitäjässä, olisi sekin hyvä alku. Ja kaikki tämä tietenkin ilman, että kumpikaan perhe joutuisi luopumaan nykyisistä elinpiireistään.

- Haluaisin olla yhtä tehokas myös epäkiinnostavissa ja p*skamaisissakin hommissa kuin niissä kaikista mielenkiintoisimmissa.

- Haluaisin, että minut headhuntattaisiin unelmaduunini urani kannalta täydellisenä hetkenä, ilman että itse joutuisin käymään läpi sitä ahdistavaa ja aikaavievää työnhakuprosessia. (Viittaan nyt lähinnä paikkojen hakemiseen ja hakemuksiin ynnä muuhun sellaiseen käytettyä aikaa - itse haastattelut ja soveltuvuustestit ynnä muut mukavat voisin kyllä käydä mielelläni läpi.)

- Haluaisin muistaa tehdä ja syödä salaattia joka päivä. Mieluusti yhtä helposti kuin nykyään muistaa ostaa suklaata kaupasta, eli liian helposti.

- Haluaisin, että tämä kolmas raskaus sujuu hyvin loppuun asti ja saamme elokuussa nauttia vauvantuoksusta kotona. <3

Tahroja paperilla

Kun neuvolapsykologin luona saa masennustestistä arvion "lieviä masennusoireita" ensi kertaa elämässään, se pysäyttää. Inhottavinta on se, että tätä seuraavana päivänä koko aamupäivä lasten kanssa menee huonommin kuin viikkoihin. Jakelen jäähyjä, taannun taaperon tasolle karjumaan ja lopulta lukittaudun vessaan yksin itkemään.

Kun olisi liian paljon sanottavaa liian painavasta aiheesta, istun vain jähmettyneenä pala kurkussa enkä saa avattua solmuja edes paperille.

Kun omassa pääkopassa mättää niin paljon, että huomaan vain huutavani lapsille, itkeväni yksinäni tai märehtiväni näitä edellisiä, hautaudun makuuhuoneeseen lukemaan blogeja muiden elämästä ja mietteistä. Toivoen, että olisin mieluummin joku heistä, kuin tämä epäonnistunut kasa tässä.

Pohjalla on ruma maailma

Ajoin eilen kolmistaan lasten kanssa pitkän ajomatkan, useita satoja kilometrejä sukuloimasta takaisin kotiin. Menomatka viime sunnuntaina sujui hyvin, mutta tämä paluumatka oli suorastaan helvetillinen. Tämän alemmas vanhemmuudessa en ole aiemmin vajonnut, ja toivon todella, etten tämän alemmas enää pääsisikään. Matka oli todellinen pohjanoteeraus. Ehkä ajoitus oli huono ja kuumuus teki varmasti tehtävänsä. Myös lapsia taisi alkaa nyppiä olla 24/7 toistensa seurassa ja kirjaimellisesti kylki kyljessä. Pahin taisin kuitenkin olla minä itse.

Olen aina ollut helposti tulistuvaa sorttia, ja kun minä tulistun, minä huudan. Myös lapsemme huutavat ja kirkuvat korvia vihlovasti kiukustuessaan vähäisestäkin asiasta - varsinkin Esikoinen. Tämä on äärimmäisen är-syt-tä-vää, ja eilen havahduin siihen, etten voi tästä huonosta tavasta syyttää ketään muuta kuin katsomalla peiliin. Eilinen ajomatka eskaloitui nahistelusta todelliseksi molemminpuoliseksi kiljumiskarkeloksi (vaikka siitä meiningistä oli kyllä hupaisat karkelot niin kaukana kuin olla voi) ja kulminoitui äkkipysäytykseen tien varteen bussipysäkille. Hyppäsin autosta ulos korvat sauhuten ja silmät kyynelehtien voimatta sanoa lapsille sanaakaan.

Jo muutaman minuutin tepastelu rauhoitti minua, mutta autolle palatessani löysin sieltä - luonnollisesti - lapsetkin kyynelissä. Yritin kertoa heille, että kiukkuni oli niin suuri, ettei se mahtunut enää autoon. Sanoin, etten halunnut huutaa heille, mutta heidän tahallinen kiusantekonsa ja tuhmuilunsa (ts. tietävät tekevänsä kiellettyjä asioita ja tekevät niin siitä huolimatta odottaen vain äidin reaktiota) saivat minut neuvottomaksi, enkä tiennyt mitä tehdä, koska he eivät totelleet minua, vaikka tiesivät tekevänsä väärin. Sen takia pysäytin auton, koska en halunnut enää huutaa heille (eikä se mitään tehonnutkaan), ja minua kiukutti niin kovin, etten keksinyt muutakaan. Vakuutin myös, että äiti ei koskaan jätä heitä yksin vaan tulee aina takaisin, mutta joskus kiukku käy niin suureksi, että äitin on noustava pois autosta päästääkseen kiukun ulos ilmaan.

Esikoinen oli todella pahoillaan ja uskoin hänen jopa ymmärtävän jotain. Tosikoinen oli liian pieni ymmärtämään, mutta rauhoittui hänkin helposti. Jatkoin matkaa luullen, että loppumatka (vaivaiset 40km verrattuna kokonaismatkaan) sujuisi melko hyvin. Turha luulo. Kello kävi jo iltakymmentä, jolloin tavallisesti lapset ovat olleet nukkumassa jo pari tuntia. Tällä kertaa autossa ei unettanut ja pian meno jatkui entisellään. En osannut olla itsekään kovin aikuinen, vaan otin heidän iltavillinsä henkilökohtaisena kettuiluna, koska he tekivät kyllä kaikki kielletyt temppunsa, mitä ikinä keksivät. Minä keskityin vain pitämään auton tiellä ja tuijottamaan hupenevia kilometrejä gps-laitteessa. Halusin palavasti kotiin päästäkseni rauhaan ja edes hetkekesi eroon lapsistani.

Loppumatkana en sentään enää huutanut, mutta kyyneleet valuivat poskillani, joita Esikoinen aina välillä ihmetteli. Selitin hänelle monta kertaa olevani surullinen, koska en tiennyt mitä tehdä heidän kanssaan, koska he eivät tottele minua. Olin rehellisesti ymmälläni, mutta eihän 3-vuotiaalle olisi silti kannattanut tuollaista sälyttää. Liian pienelle.

Kotiin päästyäni luovutin lapset Miehelle ja pakenin autoa purkamaan. Palasin sisälle vasta, kun olin täysin varma lasten olevan jo sängyissään.

Aamu ei ole tuonut helpotusta. Koen suurta syyllisyyttä eilisestä huutamisestani, kauhua ajomatkaa muistellessani ja täydellistä neuvottomuutta omassa äitiydessäni. Olen niin pettynyt itseeni. Tunnen kaivaneeni itselleni kuopan, josta en pääse ylös. Pelolla odotan ylihuomista, jolloin minun pitäisi olla jälleen yksin vastuussa lapsistamme Miehen mennessä töihin. Eilisen jälkeen minusta tuntuu niin totaalisesti, etten kykene enää tähän.

Lapsiluvun takana

Kun jäin Esikoisesta äitiyslomalle, lähdin soitellen sotaan. Raskaushinku ja vauvakuume ajoivat kaiken ylitse ja edelle. Uskoin myös kenties hieman naiivistikin kaiken kyllä järjestyvän. Lapsen kaipuu tykytti polttavammin kuin keskeneräisen opinnot tai aluillaan oleva työura. Sattuman kautta olimme juuri ennen Esikoisen plussaa ostaneet ensiasuntomme, joka oli meille kahdelle järjellä ajatellen liian suuri. Onneksi ei mennyt montaa viikkoa, kun Esikoinen ilmoitti tulostaan ja asunto muuttui sopivan kokoiseksi.

Tosikoinen syntyi valmiiseen perheeseen, valmiiseen kotiin. Alunperin liian suuri asunto kutistui edelleen, mutta mahdutti edelleen meidät kaikki - ruhtinaallisestikin, vaikka tiettyihin koloihin muutamat lisäneliöt eivät haittaisikaan. Myös auto oli vaihdettu suurempaan, tähän mahtui tuplarattaatkin peräkonttiin. Tosikoinen toki lisäsi käytännön kiirettä ja tarvetta lisäkäsille sekä äidin sylin jakamiselle, mutta isommassa mittakaavassa mikään ei muuttunut - tai kaivannut muutosta.

Olen nyt kuumeillut vaihtelevasti kolmannen lapsen perään, mutta tällä kertaa kynnys on paljon suurempi, mikä on hieman nurinkurista. Mikään muutos ei ole henkisesti niin suuri kuin ensimmäisen lapsen syntymä. Toinen lapsi syntyy jo valmiiseen pakettiin ja hieman jo tietää, mitä odottaa. Kolmas lapsi tuntuu ainakin ajatuksen tasolla mullistavan jälleen kaiken: Pitäisi muuttaa isompaan asuntoon, koska herkkäunisena perheenä jokainen tarvitsee oman yksityisen nukkumahuoneensa. Mahtuuko kaksi turvaistuinta ja yksi turvakaukalon nykyiseen autoon? Jos ja kun ei mahdu, millaiseen karavaaniin se oikein pitäisi vaihtaa? Kuinka kolmen lapsen kanssa kuljetaan lähipuistoon saati kauemmas jalan, kun tuplarattaatkin ovat jo niin kovin suuret? Missä niitä kaikkia pikkuruisia kenkäpareja ja miljoonia tumppuja oikein säilytetään?

Materian lisäksi mietin aivan eri tavalla uraani. Kolmessa vuodessa tuntuu muuttuneen niin paljon: En ole enää nuori työnhakija, mutta silti junnaan alemman tason tehtävissä. Yritä siinä nyt sitten vakuutella, että olisin oikeasti osaava ja junnaus johtuu organisaatiomuutoksista eikä kyvyistäni. Palatessani lasten jälkeen työelämään olen joutunut tekemään suuria myönnytyksiä, mutta ne ovat sellaisia vain minulle. Työnantajan näkökulmasta he ovat olleet enemmän kuin reiluja, vaikka itsestäni tuntuu, että olen jäänyt jalkoihin. Näkyykö cv:ssäni lasten mentävä aukko vai näytänkö sen perusteella vain tietylle tasolle jumahtaneelta, jolla ei ole etenemiseen tarvittavaa... mitä? Osaamista, kynsiä, motivaatiota, näyttöjä? Huomaan olevani kateellinen eräällekin kollegalle, joka on kyllä käyttänyt isyysvapaansa, mutta silti onnistunut etenemään uralla yläpuolelleni. Tämä ei tokikaan ole henkilökohtaista, mutta silti kunnianhimoani kolhaisee. Ja kuinka syvälle mahtaisinkaan pudota, jos nyt saisimme kolmannen lapsen? Ei yhtään lohduta ajatella, että minulla on työvuosia vielä neljäkin kymmentä jäljellä, koska valitsemaani uraa pitäisi luoda nuorena. Ehkä jopa nuorempana kuin mitä itse enää olen?

Palettia ei myöskään kevennä edelleen kesken olevat yliopisto-opinnot. Vuosi aikaa saada paperit pihalle töiden ja lasten ohella ei ole helppo nakki. Tämä on itse asiassa niin iso nakki, etten kykene juuri nyt sitä edes enempää pohtimaankaan.

Miten tähän kaikkeen sopii haave kolmannesta lapsesta? Haluan säilyttää elintasomme, mutta en tiedä olisiko meillä varaa isompaan asuntoon, omaan taloon, isompaan autoon, saati ruokkia kolmea lasta? Ei sitä kolmattakaan voisi iäisyyksiä pelkällä rintamaidolla pitää, mutta turhan usein jo nykyisinkin palkkapäivää odotellaan kieli pitkällä tilin kolistessa tyhjyyttään. Miten me pärjäisimme rahallisesti kolmen lapsen kanssa heidän kasvaessaan?

Miten tähän kaikkeen sopii haave kolmannesta lapsesta? En haluaisi lapsilleni isoa ikäeroa, mutta eräs ura-asioiden tukipilarini sivulauseessa kehotti miettimään, voisimmeko lykätä kolmatta siihen asti, kunnes Esikoinen menee kouluun. Että ehtisin välissä viimeistellä opinnot ja luoda sitä uraakin, oikeasti. Neljä vuotta todennäköisesti kuluu hujauksessa, kuten kuluneetkin liki kolme vuotta lasten kanssa, mutta silti se tuntuu iäisyydeltä. Ja jälleen toisaalta, kuinka paljon olen valmis uhraamaan omaa itseäni ja työuraani lasten vuoksi..?

Olen ollut onnekas, koska minulla on ollut edes jokin työpaikka mihin palata, mutta en silti jaksa innostua tästä edusta. Haluan tasoiseni työn ja oikean uran, en mitä tahansa.

Olen ollut onnekas, koska olemme saaneet jo kaksi lasta. Esikoista "tehtiin" kolme kuukautta - aika joka silloin tuntui ikuisuudelta, mutta jälkikäteen ajateltuna todella lyhyeltä - ja Tosikoinen sai alkunsa jo pelkästä ajatuksesta. Kerjäänkö vaikeuksia haluamalla vielä kolmannenkin?

Olen onnekas, koska minun ei tarvitse tietää kaikkia vastauksia vielä tänään. Silti nämä ajatuksen ahdistavat ajoittain ja tällä hetkellä enenevissä määrin. Enkö voisi vain saada kaikkea haluamaani, nopeasti ja kivuttomasti ja kaiken yhtä aikaa?

Itkupilli

Jos on parkunut silmät päästään jo kolme kertaa ennen lounasaikaa, tietää, että käsillä on todellakin Maanantai.

Ja jos nuo parkumiset ovat johtuneet "ei mistään kovin vakavasta" eli pelkästään elämästä (eikä siitä vastakohdasta) ja sen hankaluudesta arkisine rajoitteineen, voisi olettaa kohta täti Punaisen saapuvan kylään. Edellisen kerran tosin koin vastaavaa mielenmyllerrystä juuri ennen kuin tein plussatestin Tosikoisesta, mutta pikkukolmosen ei pitäisi tällä hetkellä olla mahdollista.

Nyt kun vain saisi itsellekin vakuutettua, että kyse ei tosiaan ole mistään kovin vakavasta (kuten ei olekaan) ja että kyllä asiat järjestyy, kuten Mies aina sanoo. Pitää taas vain jaksaa hieman venyä.

Visan vinguttamisen karma

Luulin varustautuneeni hyvin ja hyvissä ajoin tulevaan talveen. Olen ostellut talvihaalareita ja asusteita alennuksista jo näköjään vuoden ajan. Molemmille nassikoille oli varakappaleita myöten kaikki hankittuna, kunnes:

• Tosikoiselle hankitut kaksi toppahaalaria ovat liian pienet. Tai eivät muuten, mutta lahkeista vilkkaa jo nyt nilkat, puhumattakaan mikä tilanne on kuukauden tai kahden kuluttua kovimmilla pakkasilla. Onneksi on vielä yksi kokoa suurempi toppahaalari hamstrattuna, joka vaikuttaisi olevan sopivan kokoinenkin. Tosin, tämä on samaa merkkiä kuin alla Esikoisen epäonnen haalari.
• Esikoiselle hankitun toppahaalarin vetoketju meni totaalisen rikki eilen. Haalari oli toista kertaa lapsen päällä, kun vetoketju alkoi purkautua/avautua keskeltä. Onneksi haalaria käytettiin vain autoreissun ajan, mutta kotimatkalla vetoketju aukeni kokonaan. Niin, että itse vedin oli ylhäällä. Piti väkivalloin repäistä se yläpäästä pois paikoiltaan, että kotona saatiin lapsi ulos haalarista.

Nyt siis toisella lapsella on yksi toimiva haalari, jonka vetoketjun pelkään pettävän hetkenä minä hyvänsä. Ja toisella lapsella on lähinnä kauppareissuja varten hankittu toppatakki sekä toppahousut, joilla ei tahtoisi laittaa pikkulasta leikkeihin rymyämään.

Karma, mitä pahaa minä olen tällä kertaa tehnyt?



PS. Myynnissä kaksi ihanaa violettisävyistä toppahaalaria koossa 74cm. Merkkeinä Minymo ja Reimatec, joista jälkimmäinenkin vastaa hyvin kokoaan, eikä "entisen" Reiman tapaan kokoa suurempaa. Pahaksi onnekseni. Prkl.

Uskoma(u)tonta

En meinannut eilen uskoa silmiäni, kun illansuussa (klo 18.30 maissa) HopLopista poistuessamme näin seuraavaa: Keski-ikäisehkö blondi baariruusu kömpi astui ulos Bar Bus -autosta kuskin sylistä vaatteitaan oikoen. Kuski näytti ikääntyneeltä wannabe-Hunskilta, hänen paitansa oli auki ja kasvot punoittivat sekä ajeltu pää näytti hikiseltä.

Kukin maksakoon pikkubussikyytinsä ihan sillä tyylillä kuin haluaa, mutta jos haluaa käyttää luovia metodeja, onko se pakko hoitaa lasten leikkipaikan edessä. Autoa ei ollut edes käännetty sivuun vain törötti siinä aivan etummaisena, tuulilasi HopLopin etuovea kohti.

Kaikkea sitä...

Kutina

"Lapsenne päiväkotiryhmässä on todettu syyhyä."

Tänä iltana siis tiedossa koko perheelle ahkeraa saunomista ja salvan levittämistä "sormien- ja varpaidenvälejä sekä genitaaleja unohtamatta". En malta odottaa...

Syys saa

Syksy saapui rytinällä. Molemmat lapset ovat muuttuneet Sitkeän Rään Ritareiksi. Viime yö nukuttiin valvottiin pikku pikku pätkissä Tosikoisen uinuessa pisimmillään tunnin putkeen. Tuo ihme tapahtui kahdesti, muutoin mentiin muutaman minuutin viiva puolen tunnin herätysväleillä.

Viime talven jäljiltä on kaivettu esiin nenäimuri ja suolavesisuihke. Illalla edessä höyrysuihkua koko poppoolle.

Kuka sitä olisikaan unia saati rentoa yhdessä oloa kaivannut viimeisenä viikonloppuna ennen töihin paluuta?