Lapsiluvun takana

Kun jäin Esikoisesta äitiyslomalle, lähdin soitellen sotaan. Raskaushinku ja vauvakuume ajoivat kaiken ylitse ja edelle. Uskoin myös kenties hieman naiivistikin kaiken kyllä järjestyvän. Lapsen kaipuu tykytti polttavammin kuin keskeneräisen opinnot tai aluillaan oleva työura. Sattuman kautta olimme juuri ennen Esikoisen plussaa ostaneet ensiasuntomme, joka oli meille kahdelle järjellä ajatellen liian suuri. Onneksi ei mennyt montaa viikkoa, kun Esikoinen ilmoitti tulostaan ja asunto muuttui sopivan kokoiseksi.

Tosikoinen syntyi valmiiseen perheeseen, valmiiseen kotiin. Alunperin liian suuri asunto kutistui edelleen, mutta mahdutti edelleen meidät kaikki - ruhtinaallisestikin, vaikka tiettyihin koloihin muutamat lisäneliöt eivät haittaisikaan. Myös auto oli vaihdettu suurempaan, tähän mahtui tuplarattaatkin peräkonttiin. Tosikoinen toki lisäsi käytännön kiirettä ja tarvetta lisäkäsille sekä äidin sylin jakamiselle, mutta isommassa mittakaavassa mikään ei muuttunut - tai kaivannut muutosta.

Olen nyt kuumeillut vaihtelevasti kolmannen lapsen perään, mutta tällä kertaa kynnys on paljon suurempi, mikä on hieman nurinkurista. Mikään muutos ei ole henkisesti niin suuri kuin ensimmäisen lapsen syntymä. Toinen lapsi syntyy jo valmiiseen pakettiin ja hieman jo tietää, mitä odottaa. Kolmas lapsi tuntuu ainakin ajatuksen tasolla mullistavan jälleen kaiken: Pitäisi muuttaa isompaan asuntoon, koska herkkäunisena perheenä jokainen tarvitsee oman yksityisen nukkumahuoneensa. Mahtuuko kaksi turvaistuinta ja yksi turvakaukalon nykyiseen autoon? Jos ja kun ei mahdu, millaiseen karavaaniin se oikein pitäisi vaihtaa? Kuinka kolmen lapsen kanssa kuljetaan lähipuistoon saati kauemmas jalan, kun tuplarattaatkin ovat jo niin kovin suuret? Missä niitä kaikkia pikkuruisia kenkäpareja ja miljoonia tumppuja oikein säilytetään?

Materian lisäksi mietin aivan eri tavalla uraani. Kolmessa vuodessa tuntuu muuttuneen niin paljon: En ole enää nuori työnhakija, mutta silti junnaan alemman tason tehtävissä. Yritä siinä nyt sitten vakuutella, että olisin oikeasti osaava ja junnaus johtuu organisaatiomuutoksista eikä kyvyistäni. Palatessani lasten jälkeen työelämään olen joutunut tekemään suuria myönnytyksiä, mutta ne ovat sellaisia vain minulle. Työnantajan näkökulmasta he ovat olleet enemmän kuin reiluja, vaikka itsestäni tuntuu, että olen jäänyt jalkoihin. Näkyykö cv:ssäni lasten mentävä aukko vai näytänkö sen perusteella vain tietylle tasolle jumahtaneelta, jolla ei ole etenemiseen tarvittavaa... mitä? Osaamista, kynsiä, motivaatiota, näyttöjä? Huomaan olevani kateellinen eräällekin kollegalle, joka on kyllä käyttänyt isyysvapaansa, mutta silti onnistunut etenemään uralla yläpuolelleni. Tämä ei tokikaan ole henkilökohtaista, mutta silti kunnianhimoani kolhaisee. Ja kuinka syvälle mahtaisinkaan pudota, jos nyt saisimme kolmannen lapsen? Ei yhtään lohduta ajatella, että minulla on työvuosia vielä neljäkin kymmentä jäljellä, koska valitsemaani uraa pitäisi luoda nuorena. Ehkä jopa nuorempana kuin mitä itse enää olen?

Palettia ei myöskään kevennä edelleen kesken olevat yliopisto-opinnot. Vuosi aikaa saada paperit pihalle töiden ja lasten ohella ei ole helppo nakki. Tämä on itse asiassa niin iso nakki, etten kykene juuri nyt sitä edes enempää pohtimaankaan.

Miten tähän kaikkeen sopii haave kolmannesta lapsesta? Haluan säilyttää elintasomme, mutta en tiedä olisiko meillä varaa isompaan asuntoon, omaan taloon, isompaan autoon, saati ruokkia kolmea lasta? Ei sitä kolmattakaan voisi iäisyyksiä pelkällä rintamaidolla pitää, mutta turhan usein jo nykyisinkin palkkapäivää odotellaan kieli pitkällä tilin kolistessa tyhjyyttään. Miten me pärjäisimme rahallisesti kolmen lapsen kanssa heidän kasvaessaan?

Miten tähän kaikkeen sopii haave kolmannesta lapsesta? En haluaisi lapsilleni isoa ikäeroa, mutta eräs ura-asioiden tukipilarini sivulauseessa kehotti miettimään, voisimmeko lykätä kolmatta siihen asti, kunnes Esikoinen menee kouluun. Että ehtisin välissä viimeistellä opinnot ja luoda sitä uraakin, oikeasti. Neljä vuotta todennäköisesti kuluu hujauksessa, kuten kuluneetkin liki kolme vuotta lasten kanssa, mutta silti se tuntuu iäisyydeltä. Ja jälleen toisaalta, kuinka paljon olen valmis uhraamaan omaa itseäni ja työuraani lasten vuoksi..?

Olen ollut onnekas, koska minulla on ollut edes jokin työpaikka mihin palata, mutta en silti jaksa innostua tästä edusta. Haluan tasoiseni työn ja oikean uran, en mitä tahansa.

Olen ollut onnekas, koska olemme saaneet jo kaksi lasta. Esikoista "tehtiin" kolme kuukautta - aika joka silloin tuntui ikuisuudelta, mutta jälkikäteen ajateltuna todella lyhyeltä - ja Tosikoinen sai alkunsa jo pelkästä ajatuksesta. Kerjäänkö vaikeuksia haluamalla vielä kolmannenkin?

Olen onnekas, koska minun ei tarvitse tietää kaikkia vastauksia vielä tänään. Silti nämä ajatuksen ahdistavat ajoittain ja tällä hetkellä enenevissä määrin. Enkö voisi vain saada kaikkea haluamaani, nopeasti ja kivuttomasti ja kaiken yhtä aikaa?

Itkupilli

Jos on parkunut silmät päästään jo kolme kertaa ennen lounasaikaa, tietää, että käsillä on todellakin Maanantai.

Ja jos nuo parkumiset ovat johtuneet "ei mistään kovin vakavasta" eli pelkästään elämästä (eikä siitä vastakohdasta) ja sen hankaluudesta arkisine rajoitteineen, voisi olettaa kohta täti Punaisen saapuvan kylään. Edellisen kerran tosin koin vastaavaa mielenmyllerrystä juuri ennen kuin tein plussatestin Tosikoisesta, mutta pikkukolmosen ei pitäisi tällä hetkellä olla mahdollista.

Nyt kun vain saisi itsellekin vakuutettua, että kyse ei tosiaan ole mistään kovin vakavasta (kuten ei olekaan) ja että kyllä asiat järjestyy, kuten Mies aina sanoo. Pitää taas vain jaksaa hieman venyä.

Plinsessa

Ostin itselleni uuden kaulanauhan työpaikan kulkukorttiin. Päätin tällä kertaa satsata ja valitsin kauniin violeteista, turkooseista ja kirkkaista helmistä pujotetun kaulakorun kaltaisen nauhan. Esikoinen huomasi ihanuuden, pujotti heti kaulaansa ja totesi:

- Nyt mää olen ihan oikea plinsessa!

Sain työarkeen jopa enemmän hohdetta kuin osasin kuvitellakaan, koska nyt muistan aina nuo sanat silmieni osuessa kulkukorttiin. <3

Maanantaiaamu

Ensimmäistä kertaa töihinpaluun jälkeen en olisi halunnut tänä aamuna lähteä töihin. Kuuntelin sydän syrjällään Esikoisen sängystä kantautuvaa yskimistä. Kävin kerran peittelemässä uudestaan, kuiskuttelin lohdutuksia ja etsin unirätin. Olisin halunnut jäädä kotiin hoitamaan, vaikka tiedänkin, että eihän se päiväsaikaan edes yksi saati ole toipilaana vaan mennä touhottaa entiseen malliin.
Hereillä kipeänä olemisen huomaa vain valuvasta nenästä ja känkkäränkkäherkkyydestä, joista kumpikaan ei ole poissuljettuja myöskään terveinä päivinä.

Arjen ikävä

Torstai. Aamuvarhaisella töihin, on vielä hämärää ja ilman viileys porautuu luihin asti. Iltapäivällä työpaikan virkistystoimintaa metsässä haahuilun merkeissä. Mukavaa vaihtelua, vaikka joudunkin laukkaamaan suoraan metsästä hikisenä päiväkodin vanhempainiltaan. Tunti siellä vierähtää huomaamatta, mutta ainakin saan vihdoin edes tavattua Esikoisen uudet hoitajat. Vanhempainillasta takaisin jatkamaan virkistyspäivän iltaohjelmaan eli päivälliselle. Mukavahan se on syödä, kun firma maksaa.

Tarkkaan aikataulutettuna ehdin kaikkialle, minne pitikin. Sain kaikki suoritukset hoidettua, mutta päivän päätteeksi tajusin, etten ehtinyt nähdä ollenkaan lapsiani. Onneksi sain edes kurkistaa nukkuvaa Tosikoista oven raosta ja nostaa hänelle unipupun takaisin sänkyyn.

Aamulla - taas varhain - kuuntelin oven takana nukkuvan Esikoisen suloista tuhinaa. Tänä perjantaina äidin ikävä on suuri.

Pudotus

Olen töiden myötä tässä kuussa A) kävellyt säännöllisesti päivittäin työmatkan yhteydessä sekä B) syönyt säännöllisemmin ja terveellisemmin - kiitos ahkeran Miehen, joka tekee mahtavaa ruokaa kotona ja jopa rouvansa lounassalaatit. Silti tipuin kovaa toissapäivänä, kun astuin huvikseni puntarille: +4kg alle kahdessa kuukaudessa.

o_O

Tuli niin paha mieli, että piti ihan itsekseen sulatella tätä muutama päivä. Analysoin, että noiden hyveiden lisäksi ohella olen samalla 1) istunut paljon, paljon enemmän päivittäin ja varsinkin yhtäjaksoisesti sekä 2) syönyt suurempia annoksia ja jopa santsannut, koska ei ole ollut ketään keskeyttämässä.

Näyttää siltä, että kohdat 1 ja 2 kumoavat täysin kohdat A ja B. Ehkä surullisinta osaa kertoo se, että heti puntarilla käynnin jälkeen mieleni teki - ei suinkaan rääkätä kroppaani hikitreenillä vaan - suklaata!

Tsot, tsot, tsot.

Onneksi omatuntoni ei antanut periksi. Sen sijaan sovin Miehen kanssa treeni-illoista.

Jäänteet

Varasin työterveyshoitajalle ajan ergonomia-asioissa, että saisin työpisteeni kuntoon ennen kuin vanha ystäväni viikoittainen jännityspäänsärky toden teolla palaa. Terkkari vilkaisee olemustani ja tokaisee pirteänä:

- Ensinnäkin onnea raskaudesta!

- Täh? E minä enää ole raskaana. Vauvamahan jäänteitä nämä vain on!

- Oi anteeksi, ei olisi pitänyt olettaa. Milloinkas vauva syntyi.

*punastus* - 11 kuukautta sitten...

Puolin ja toisin varsin tragikoominen alku, mutta onneksi saatiin hurtilla huumorilla asiat silti hoidettua.

TET

Mies piipahti tänään Tosikoisen kanssa pikaisella visiitillä luonani töissä. Luonnollisesti Tosikoinen hurmaili kaikki suloisuudellaan.

Mutta!

Kysynpä vain, että millä ihmeen ilveellä ja motiaavio(npuuttee)lla tässä nyt tuon jälkeen pitäisi enää pystyä keskittymään työasioihin, häh?

Puolensa ja puolensa

Nyt minäkin saan tuntea sen, miltä tuntuu, kun pitkän (tai ainakin pitkältä tuntuneen) työpäivän päätteeksi kotiin palatessa vastaan juoksevat ne maailman rakkaimmat pikkuriiviöt kiljuen innoissaan: "Äiti, äiti, äitii!"

Nyt minäkin alan ymmärtää sen, miten väsynyt voi työpäivän jälkeen olla, vaikka olisi ollut kuinka mielenkiintoinen ja miellyttävä päivä töissä.

Uusi aika

Ensimmäinen työaamu yli kahteen vuoteen. On vielä pimeää, kun hiivin täsmäimettämään Tosikoista. On haikeaa pidellä hänen unenlämpöistä pientä - mutta silti jo suurta, hänkään ei ole enää pikkuvauva! - kehoaan. Laskiessani häntä takaisin sänkyyn Tosikoinen meinaa herätä, mutta tyyntyy onneksi pian ja tasainen tuhina kuuluu oven taa.

Touhuilen hiljaa. Meikkaaminen sujuu hieman kankeasti. Syön aamupalaksi lapseni muroja, koska näköjään "aikuisten" muromysli onkin päässyt loppumaan. Pakkaan Miehen ostaman energiajuoman käsilaukkuun. Jalassa minulla on uudet farkut, uusi rento jakku odottaa henkarilla, paidaksi valitsen kuitenkin jotain tuttua ja turvallista - itseironisesti äitiysmallistosta. Pitkästä aikaa pujotan korvikset korviini ja sujautan rannekorun lukon kiinni. Tuttu univormu jää kuitenkin hieman vajaaksi; Rannekelloa en saa vielä tänään ranteeseeni, kaikkien kellojeni patterit ovat tikittäneet loppuunsa korulaatikossa. Kaksi vuotta ilman rannekelloa on jättänyt jälkensä niihinkin.

Kohta lapset heräävät, mutta haluan livahtaa sitä ennen jo pois. En halua riskeerata itkun kanssa. Siis että minua itkettäisi, ei lapsia. Starttaan auton seitsemältä. En muista, milloin viimeksi olisin ollut niin varhain jo valmiina lähtöön. Huomaan moottoritiellä, että en todellakaan ole ainoa liikenteessä. Onneksi anopin ja Miehen neuvot ilmaisista parkkipaikoista työpaikan lähellä pitävät paikkansa.

Pyydän kollegaa tulemaan avaamaan ulko-oven. On vielä niin varhaista, että keskuslukitus on vielä päällä, eikä minulla ole vielä omaa kulkuavainta.

Olo on haikea, jännittynyt, vireä ja väsynyt. Kaikkea yhtä aikaa.

Tietokonetta avatessa tuntuu kuin en olisi vuosia poissa ollutkaan.

Käytöksiä ja tapoja

Miten sitä pellossa kotona eletyn ajan jälkeen taas oppii ihmisten tavoille töissä? Ei jankkaavalle työkaverille voi todeta syyksi "koska minä sanon niin". Ärsytyskynnyksen ylittyessä ei myöskään voi laittaa kollegaa jäähylle. Ei voi torkkua päiväunia itse tai edes koomailla sohvalla autuasta varttia, kunnes pikkukollegat tai toinen heistä herää. Tuskin myöskään lahjonta tehoaa aikuisiin työkavereihin yhtä tehokkaasti taivuttelukeinona - varsinkaan, kun kovinta valuuttaa viime kuukausina ovat olleet pähkinät.

Toisaalta, työkaveria tuskin tarvitsee auttaa pukemisessa. Tai syömisessäkään. Eikä varsinkaan vessa-asioissa. Nettiin pääsee koko ajan ja välipalaksi voi nauttia keksin ilman uteliaita silmäpareja: "Äiti, mitä sinä syöt? Tahtoo maistaa!"

Kai sitä vielä takaisin tavoille oppii.