Se pieni sana

Edelliseen liittyen, olen lisäksi ottanut itseäni niskasta kiinni, että jos tulee tulistuttua liikaa, myös minun pitää pyytää anteeksi. Liian usein se unohtuu, vaikka aina omilta lapsiltani sitä edellytänkin.
(Sivuhuomautus: Ei ole hellyyttävämpää näkyä, kuin reilu yksivuotias halaamassa ja kuiskaamassa annees.)

Toissa viikonloppuna tämä päätös joutui käytäntöön ja sai vahvistuksen tehostaan. Olimme juuri lähteneet rakkaan kummityttöni synttärijuhlilta ajamaan yötä vasten kotiin pitkää matkaa. Ajotunteja oli edessä neljä, ja minua väsytti jo valmiiksi, koska olin erinäisistä syistä johtuen yksin lasten kanssa liikkeellä ja vasta edellisenä päivänä ajanut saman matkan toiseen suuntaan. Olimme siis juuri startanneet, kun takapenkiltä kuului vienosti:

- Äiti, onhan mulla vaippa?

Kysymyksen voi suoraan suomentaa: Äiti, minulla on pissahätä. Voinko pissata nyt vai täytyykö minun pidätellä.

Vastasin: - Kyllä, sinulla on yövaippa, koska nyt ajetaan yötä myöten kotiin. Voit pissata vaippaan.

- Mutta kakkaa ei voi tehdä vaippaan.

Pohdin hetken vaihtoehtoja: Kakatako vaiko eikö kakata? Kakattaako vaiko eikö kakattaa? Useamman tunnin pidättely ei kuulosta hyvältä vaihtoehdolta, kuten ei useamman tunnin pituinen kakan muhittelu vaipassakaan. Seuraavan kymmenen minuutin sisällä ennen seuraavaa bensa-asemaa ehdin tiukata monta kertaa, onko lapsella nyt ihan ihan oikeasti kakkahätä. Kuulemma on, ei auta kuin keskeyttää matka ennen kuin se on todenteolla alkanutkaan.

Kolmen aakkosen asemalla pohdin jälleen: Jätänkö nukkuvan Tosikoisen autoon vessareissun ajaksi vai herätänkö ja kipitämme kolmistaan vessaan? Kohtalo ratkaisee tämän puolestani ja Tosikoinen herää ihmettelemään hurinan loppumista.

Vessassa on Esikoista ilahduttava pikkupönttö, johon hän tällää pienen pyllynsä tärkeänä. Hetken päästä mieli muuttuu: - Ei tuu mitään, ei oo kakkahätä.

Tästä alkoi alamäki. Minun pinnaani kiristää ja kello juoksee. En osaa luottaa lapsen sanaan, joka vaihtuu joka toisella kysymyksellä: on hätä, ei olekaan, kyllä oli autossa kova hätä mutta ei enää. En voi riskeerata, koska hyviä pysähdyspaikkoja matkamme varrella on harvassa. Väsyneenä ääniraitani taantuu nopeasti naputukseksi, ja päädyn laukomaan viisaita sanoja kuten me emme lähde yhtään mihinkään, ennen kuin se kakka tulee, etkö sinä haluakaan iskän luo?

Tajuan itsekin naurettavuuteni, mutta silti kuohuu yli. Tuhlaamme vessassa vajaan tunnin, jonka jälkeen olen itsekin kurkkuani myöten täynnä omaa nalkutustani. Verenpaineeni huitelee yli mittarilukemien ja korvissani sauhuaa. Autoon paluu ei ole iloinen ja auto startataan kyräilevän hiljaisuuden vallassa.

Vilkaisen peruutuspeiliin ja näen kaksi hämmentynyttä silmäparia. Tavallisesti tähän aikaan he ovat jo olleet pari tuntia sängyssä. Heitä varmasti väsyttää paljon, mutta kumpikaan ei uskalla antaa unelle myöten, vaan molemmat tuijottavat kummissaan eteensä ja välillä toisiinsa. Äidistäkin tuntuu pahalta.

- Hei Esikoinen? Anteeksi, pyydän ja selittelen väsymystäni sekä pitkää ajomatkaa.

- Ei se mitään, toteaa viisas esikoiseni, - Sitä sattuu. Jos väsyttää, voi sulkea silmät ja torkkua autossa.

Nyt jo vähän äitiä naurattaa. Selitän, että valitettavasti minä en voi nukkua, koska minun pitää ajaa autoa. Kerron myös, että Esikoinen on silti omalta kohdaltaan oikeassa. Vartissa molemmat lapset ovat unten mailla, ja minä jään makustelemaan tunteitani sekä tapahtunutta.

En todellakaan ollut rakentava ja turvallinen aikuinen siellä kolmen aakkosen vessassa. Yllätyin itsekin, kuinka kipakat ja täysin turhat sanani sekä äänen korottaminen vain lisäsivät omaakin huonoa tuultani. Vielä enemmän yllätyin siitä, kuinka tuon yhden pienen sanan lausuminen laski välittömästi verenpaineeni normaalilukemiin. En ole aiemmin ymmärtänytkään, kuinka tärkeää on myös itse muistaa pyytää anteeksi lapsiltaan. Tämän opin haluan muistaa.

Huuto pimeydestä

Olen aina ollut helposti tulistuva ja tunteiden äärilaidoilla elävä. Äitiys ei valitettavasti ole saanut äkkipikaisuuttani kuriin, mikä harmittaa. Se harmittaa minua, koska kivahdan välillä liian ärhäkästi liian pienestä - ja varsinkin liian pienelle. Se harmittaa lapsia, koska eihän nyt kenestäkään ole kivaa, jos hänelle tiuskitaan. Ja niinhän se metsä vastaa, kuin sinne huudetaan...

Osittain Leluteekin Emilian esimerkin innoittamana olen kuitenkin ottanut tavoitteekseni näiden särmieni hiomisen. Siitä hyötyisivät sekä lapset että varsinkin minä itse. Ei ole todellakaan kivaa, että erään kerran tunteideni ylikuumennuttua ja äänen volyymin noustua kipakoihin lukemiin, Esikoinen tarttui pienempäänsä kädestä ja totesi:

- Ei mitään hätää, se on vain äiti.

Kylläpä veti hiljaiseksi.

Visan vinguttamisen karma

Luulin varustautuneeni hyvin ja hyvissä ajoin tulevaan talveen. Olen ostellut talvihaalareita ja asusteita alennuksista jo näköjään vuoden ajan. Molemmille nassikoille oli varakappaleita myöten kaikki hankittuna, kunnes:

• Tosikoiselle hankitut kaksi toppahaalaria ovat liian pienet. Tai eivät muuten, mutta lahkeista vilkkaa jo nyt nilkat, puhumattakaan mikä tilanne on kuukauden tai kahden kuluttua kovimmilla pakkasilla. Onneksi on vielä yksi kokoa suurempi toppahaalari hamstrattuna, joka vaikuttaisi olevan sopivan kokoinenkin. Tosin, tämä on samaa merkkiä kuin alla Esikoisen epäonnen haalari.
• Esikoiselle hankitun toppahaalarin vetoketju meni totaalisen rikki eilen. Haalari oli toista kertaa lapsen päällä, kun vetoketju alkoi purkautua/avautua keskeltä. Onneksi haalaria käytettiin vain autoreissun ajan, mutta kotimatkalla vetoketju aukeni kokonaan. Niin, että itse vedin oli ylhäällä. Piti väkivalloin repäistä se yläpäästä pois paikoiltaan, että kotona saatiin lapsi ulos haalarista.

Nyt siis toisella lapsella on yksi toimiva haalari, jonka vetoketjun pelkään pettävän hetkenä minä hyvänsä. Ja toisella lapsella on lähinnä kauppareissuja varten hankittu toppatakki sekä toppahousut, joilla ei tahtoisi laittaa pikkulasta leikkeihin rymyämään.

Karma, mitä pahaa minä olen tällä kertaa tehnyt?



PS. Myynnissä kaksi ihanaa violettisävyistä toppahaalaria koossa 74cm. Merkkeinä Minymo ja Reimatec, joista jälkimmäinenkin vastaa hyvin kokoaan, eikä "entisen" Reiman tapaan kokoa suurempaa. Pahaksi onnekseni. Prkl.

Mogausmehuu

On askarreltu kutsukortit ja pidetty potrettikuvaukset. On suunniteltu leipomukset ja ostokset. On aikataulutettu siivoukset ja värvätty lastenviihdyttäjät siksi aikaa. On ostettu juhlamekko sankarille, omansa isosiskolle, ja jopa varattu äidille kampaaja.

Vaan on aika pysäyttävä tunne tajuta muutama päivä ennen H-hetkeä, että Tosikoinen on saamassa vanhemmiltaan synttärilahjaksi vain (second hand) leluja, kun Esikoinen sai vastaavana hetkenä kultaisen riipuksen. o_O

Onneksi muutamassakin päivässä ehtii tarvittaessa ihmeitä, ja moka saatiin korjattua. Eikä edes millään hätävararatkaisulla, vaan yhden nukutun yön jälkeen iski inspiraatio, jonka toteuttaminen onnistui pienen metsästämisen jälkeen.

Sunnuntain rattoisat

Mies, kaipaatko äksöniä sateiseen sunnuntaihin lasten kanssa? Jätä pieni nappiparisto sohvalle ja seisomaan opetteleva alle vuosikas hetkeksi kahden samaan huoneeseen. Palattuasi ihmettele, missä paristo on, käännä kämppä ylösalaisin (kerran, kaksi, kolmekin kertaa), herätä päiväunia nukkunut isosisko ja kysele häneltä paristosta, soita muina miehinä kesken kirpparikeikan vaimollekin "oletko sattunut näkemään", googlaa kaikki yksityiskohtaiset patterinielemiskeskustelupalstat ja aja lopulta päivystykseen. Saas nähdä mihin suuntaan jännitystarina vielä kehittyy... :/

Vedenneito

Kesän allaskausi omalla takapihalla korkattu. Kivaa!

Kesän ensimmäinen vesipelastus vauvalle hoidettu. Huomattavasti vähemmän kivaa. Todellakin täysin epäkivaa.

Onneksi sentään tajusin olla hollilla, koska lasten täytettävä allas olikin Tosikoisellemme yllättävän syvä. (Joo, kainaloihin asti vettä istuvalla vauvalla ON liikaa...) Silti yksi umpisukellus sattui, ja tämän äidin verkkokalvoille on nyt palanut kuva selällään kokonaan veden alla makaavasta vauvasta silmät apposen auki.  Se (alle) sekunti on ehkä tähän astisen elämäni pisin, mutta jotain hyvääkin opin: Osaan hätätilanteessa toimia salamannopeasti mutta panikoimatta. Omat tunteet iski päälle vasta tilanteen jälkeen ja tippahan siinä linssiin tuli.

Ensi kerralla vähemmällä vedellä ja paremmalla onnella. Noh, ainakin helteen pahin terä taittui vesileikeissä ja hauskaa oli kunnes...

Arjen ääniraita

Olen viime viikkoina saanut itseni liian monesti kiinni nalkuttamasta Esikoiselle. Kovin läheltä liippaa Liisan pohdinta äänten laskemisesta ja Valeäidin lanseeraama "äiti sanoo" -soundtrack kuulostaa liiankin tutulta. Varsinkin raidat 1.-3. ja 7.-8. tuntuvat tulevan repeatilla monta kertaa päivässä, kerta kerralta ilkeämmällä äänellä. Ja jos ne tulevat minun suustani niin monta kertaa, että itseänikin alkaa ärsyttää (hävettämisestä puhumattakaan, kun tiedostan miltä kuulostan *kauhunpuistatus*), miltäköhän tuo äänimaailma mahtaa Esikoisesta (ja vierestäkatsojana Tosikoisestakin) tuntua?

Olkoonkin, että aina vain muka syystä puhahdan ja nalkutan... (Joopa...) Pitäisi silti muistaa, että koskaan ei ole niin kiire syöttämään sorsille leipää, etteikö pieni ihminen saisi vielä kerran kiivetä "suurelle vuorelle" (ts. pihan pieni nyppylä, jota ei kehtaa aikuiselle edes mäeksi kutsua). Niin, tuostakin tuli eilen tiuskaistua. Kannattikohan? (Voit pyöritellä päätäsi kanssani samaan tahtiin, vasen-oik-vasen-oik...)

Että sillä lailla

Se tunne, kun vauvan vaippa fuskaa puoli tuntia yöunille laittamisen jälkeen. Tietenkin, kun olet juuri ensin ehtinyt nalkuttaa miehelle, kuinka hän on laittanut iltapuuhilla vaipan väärin (liian löysälle) ja korjaat (eli "korjaat" kuten tuli huomattua) sen paremmin.

Ei mennyt ihan niin kuin piti. Onneksi mun mies on niin kultainen, ettei nalkuta (vaikka aihetta olisikin ja vaikka vaimonsa nalkuttaa kyllä aiheettakin).