Olen aina ollut helposti tulistuva ja tunteiden äärilaidoilla elävä. Äitiys ei valitettavasti ole saanut äkkipikaisuuttani kuriin, mikä harmittaa. Se harmittaa minua, koska kivahdan välillä liian ärhäkästi liian pienestä - ja varsinkin liian pienelle. Se harmittaa lapsia, koska eihän nyt kenestäkään ole kivaa, jos hänelle tiuskitaan. Ja niinhän se metsä vastaa, kuin sinne huudetaan...
Osittain Leluteekin Emilian esimerkin innoittamana olen kuitenkin ottanut tavoitteekseni näiden särmieni hiomisen. Siitä hyötyisivät sekä lapset että varsinkin minä itse. Ei ole todellakaan kivaa, että erään kerran tunteideni ylikuumennuttua ja äänen volyymin noustua kipakoihin lukemiin, Esikoinen tarttui pienempäänsä kädestä ja totesi:
- Ei mitään hätää, se on vain äiti.
Kylläpä veti hiljaiseksi.
Usein on koti mullin mallin ja lelujen lisäksi äidin mielikin mukkelis makkelis. Välähdyksiä arjesta, jotka haluan muistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti