Kaikki mitä tarvitsee

Mies kävi viikonloppuna Tosikoisen kanssa kahdestaan metsäretkellä - eli kävelyllä nippanappa tonttimme rajan takana. Pieni askel meille aikuisille, iso seikkailu pienelle ihmiselle. Paluumatkalla Mies päätti hieman huiputtaa Tosikoista ja - näköetäisyydellä kotitalostamme - tokaisi Tosikoiselle:

- Voi ei, olemme tainneet eksyä. Mitä me nyt teemme?!

Tosikoinen tuttuun tyyliinsä tuumasi hetken, ollenkaan hätääntymättä, kunnes tokaisi:

- Ei se mitään, onhan meillä toisemme.

Sydäntäsulattavan laukaisunsa jälkeen pieni ihmeemme oli urheasti osoittanut suunnan, minne lähteä tarpomaan: suoraan pois päin talostamme. Mies oli nöyränä ja hurmattuna seurannut pientä urheaa, kunnes oli alkanut johdatella reittiä takaisin kotiin päin.

Parasta

Yksi äitiydessä ehdottomasti parasta on lasten keskinäisen suhteen kasvamisen katsominen. Joulun välipäivinä Tosikoinen tokaisi sukulaiskyläilyllä isosisaruksestaan:

- Fe on mun palaf kaveli!

[Suom. huom. Jos lause ei avautunut, korvaa f s-kirjaimella ja l ärrällä. ;) ]

Muutos

Nämä seinät

ovat nähneet meidät

onnellisimmillamme,

heikoimmillamme.

Nämä muistot

kaikista kauneimmat,

rumimmatkin,

suljen sydämeeni

samalla kun painan kiinni

viimeistä kertaa

tämän oven.

Riitänkö minä?

Esikoinen on tällä hetkellä hyvin kiinnostunut vauvoista. Ei tosin niinkään perinteiseen kolmivuotiaan malliin eli hoivaamalla vaikkapa vauvanukkeja, vaan leikkimällä itse vauvaa. Joskus hän on ihmisvauva, vielä useammin kissa- tai pupuvauva. Näin hän saa varmasti paljon huomiota. silityksiä, halauksia ja syliaikaa. Erään kerran hän alkoi autossa ääneen pohtimaan vauvoja:

- Äiti, ei me kyllä tarvita vauvaa. Ei meille mahdu! Meillä on jo minä. Ja Tosikoinen. Meitä on jo kaksi. Kolme on liikaa. Kyllähän minä riitän?

Olen tämän jälkeen huomannut pohtivamme lapsilukuamme yhä useammin. Varsinkin kun aihe on ollut viime viikkoina tapetilla useammassakin blogissa: miksi on päädytty tiettyyn lapsilukuun, ja onko se ollut oma päätös vai jonkun/jonkin muun lopputulema. Olen itse kaksilapsisesta perheestä, ja jotenkin aina kuvittelin itsekin saavani kaksi lasta; Se oli minulle normi. Kuitenkin jo Esikoisen odotusaikana (ja huolimatta ajoittain henkisesti rankasta vauvavuodesta) aloimme Miehen kanssa haaveilemaan kolmesta lapsesta.

Esikoisen sanojen jälkeen olen alkanut pohtia, onko minulla itsekäs oikeus haluta kolmas lapsi, vaikka nämä kaksi nykyistäkin pitävät kädet (ja hermot) täynnä? Mihin väliin se kolmas mahtuisi? Millä hermoilla häntä kasvattaisi?

Tietenkään ei saa laittaa liikaa painoarvoa pienen lapsen sanoille, mutta tämä sama teema on ollut havaittavissa muissakin Esikoisen puheissa ja mietteissä. Ajoittain olen epäillyt, että Esikoinen saattaisi olla kokonaisuudessaan tyytyväisempi lapsi, jos hän olisi saanut olla ainoa lapsi. Toki hän ei nykyään edes muista aikaa ilman Tosikoista eikä enää osaisi varmasti elää ilman häntä, mutta silti... Olemme järkyttäneet hänen maailmaansa jo yhden sisaruksen verran, miten hänen kävisi jos hänelle ilmaantuisi toinen sisarus - joka tunnetusti vauvavuoden aikana veisi leijonan osan äidin sylistä?

Miten vakuuttaa kolmivuotiaalle, että kyllä rakkaani, sinä riität meille aina juuri tuollaisena kuin olet. Aina.Mutta ei myöskään olisi sinulta (saamastasi rakkauden määrästä) pois, jos meillä olisi perheenjäseniä enemmänkin?

Sydämellistä

En aina ole ihan varma, mitä kaikkea Tosikoinen ymmärtää. Siis sanojen tarkoituksista. Paljon hän höpöttää, ja joskus yllättyy, kuinka paljon hän hoksaakin - ja joskus ei tunnu tajuavan millään mitään yksinkertaistakaan. Oli miten oli, ihania lausahduksia häneltä tulee, käyttipä hän sanoja joita ymmärtää tahi ei. Yleensä lauseet ovat hassuja tai vähän vinksallaan, mutta tänään todistin jotain todella kaunista.

Tosikoinen ja Esikoinen leikkivät keskenään sulassa sovussa (hah, edes kerran kuukaudessa!), kun Esikoinen ojensi Tosikoiselle jonkin tämän kaipaaman lelun. Automaattisesti ja huolellisesti artikuloiden Tosikoinen vastasi:

- Kiitos, lakas.

Onko mitään suloisempaa?!

Vaikkei Tosikoinen (reilu 1,5vee) vielä täysin ymmärtäisikään sanaa "rakas", tietää hän sen tarkoittavan jotain hyvää ja kehuvaa, positiivista ja iloista. Ja lienee jotain tullut tehtyä oikein, kun hän ylipäätään osasi kiittää! ;D

Sinne päin

Tosikoinen puhua pulpattaa iloisena omaa kieltään liki tauotta. Seassa on nyt jo paljon oikeitakin sanoja, tai ainakin sellaisia, jotka me vanhemmuuden rakkaudella osaamme tulkita oikeiksi sanoiksi. Halinallemme on nyt myös oppinut lausumaan taikasanan, jolla pääsee syliin eli sylkkyyn:

- Nylkkyy! Nylkkyy!

Pistää hymyn huulille kahdestakin syystä. ;)

Kielikello

Perheen pienimmäinen on talven myötä todella avannut sanaisen arkkunsa, ja uusia sanoja tulee päivittäin. Eräs ihastuttavimmista on lauhtuneiden säiden myötä opittu, lapsuuteen olellisesti kuuluva määre:

- Ätäggöö! lausahdus on tallentunut videollekin, kun Tosikoinen elämänsä ensimmäistä kertaa seisoi kuralätäkössä kumppari jalassaan.

Toinen tärkeä opittiin heti seuraavana iltana. Tosikoinen hoki malttamattomasti iltapalalla muki, muki ja ojenteli kättään, työntäen silti nokkamukin pois tieltään varsin ärtyneenä. Hetken aikaa hoomoilasina ihmeteltyämme Mies hoksasi tarjota samaa mitä Esikoinenkin mussutti:

- Ai kinkkua?

- Kin-kuu! hihkaisi suloinen kupeitteni hedelmä. Niin se pienen maailma laajenee - hassunkurisella ikäänkuin vieraskielisellä aksentilla, joka sulattaa aikuisten sydämet.

Rakkaudesta

Olen viime aikoina miettinyt rakkautta. Se on käsitteenä varsin venyvä ja mielestäni myös perheessä alati kasvava. Rakastin Miestä suuresti, kunnes Esikoisen myötä rakastuin häneen uudestaan entistä kiihkeämmin ja Tosikoisen myötä yhä syvemmin aina vain. Kun sain Esikoisen, primitiivinen suojelunhalu syttyi välittömästi mutta varsinainen rakkaus vasta alkuihmetyksen väistyttyä muutaman päivän sisällä. Tosikoisen synnyttyä en kokenut ensimmäisen lapsen kohdalla tullutta kummastusta, vaan vauva tuntui heti tutulta ja rakkaalta. Samalla rakkauteni myös Esikoista kohtaan laajeni hänen uuden isosiskon roolinsa myötä. Lapsien kasvaessa rakkauteni heitä kohtaan on myös kasvanut. Jokainen uusi taito on lisännyt äidinrakkautta sydämessäni. Aina kun olen saanut tutustua heihin paremmin, olen huomannyt rakkauden vain syvenevän ja laajenevan.

Silti, en aina pidä lapsistani. Kyllä, luit aivan oikein: En aina pidä lapsistani.

Rakastan heitä enemmän kuin omaa elämääni, enkä epäröisikään hetkeäkään antaakseni henkeni heidän vuokseen. Silti, en aina pidä heistä. Annahan kun selitän hieman: Lapsilla on kasvaessaan Vaiheita. On ihania ja on vaikeita Vaiheita. Ja on sellaisia Vaiheita, joiden aikana en pidä lapsistani.

Kesällä koin tämän kahtiajaon kaikista konkreettisimmin: Tosikoinen oli ihanassa vaiheessa, 8-10 kuukauden ikäisenä vaaperona, joka innokkaasti haki kontaktia, oli alati hymyilevä ja hykerteli milloin millekin asialle koomisesti. Ei tietoakaan eroahdistuksesta vaan päivät olivat hänen kanssaan yhtä naurua ja ilakointia. Samaan aikaan Esikoiselle iski toden teolla kaksivuotiaan uhma päälle ja samaan syssyyn myös heräsi uudestaan mustasukkaisuus pikkusisarusta kohtaan. Esikoinen koetteli hermojani päivittäin, testaili rajojaan ja äidin hermojen kestokykyä. Pahinta oli, kun hän alkoi läpsiä ja töniä pienempäänsä. Suojelunvaistoni pienemmän puolesta veteli ylikierroksilla ja jäähykortteja jaettiin enemmän kuin haluan edes muistellakaan. Tuolloin en pitänyt Esikoisesta. Rakastin häntä toki, mutta en yhtään pitänyt hänestä. Joku saivartelisi, ettei pitänyt lapsen käytöksestä, mutta itse koin tunteen vielä syvempänä.

Onneksi tuokin Vaihe meni ohi, joskaan se ei aina takaa yhtään auvoisempaa seuraavaa Vaihetta. Tällä hetkellä Esikoisen läpsimis- ja tönimisvaihe on tehnyt paluun, ja samaan aikaan Tosikoisen ensimmäinen tahtoikä on ilmaantunut kuvioihin. Aikaisemman hykertelevän hymyvauvan tilalle onkin tullut korvia raastavasti kiljuva, maahan mahalleen heittäytyvä ja krokotiilin kyyneleitä valuttava mielensäpahoittaja. Onneksi se tuttu hykertelijäkin pilkahtelee, eivätkä lapset tietenkään ole joka ikinen hetki joka ikinen päivä minkään karmaisevan Vaiheen kourissa. Silti halusin kirjoittaa nämä tunteeni auki, koska mielestäni nämäkin tunteet kuuluvat vanhemmuuteen ja ovat sallittuja.

On kausia, jolloin päivittäisessä kanssakäymisessä pidän toisesta lapsestani enemmän kuin toisesta. On kausia, jolloin tunnen niin pakahduttavaa ylpeyttä molemmista, että en voi uskoa tätä onnea omakseni. On kausia, jolloin voisin maksaa suuria summia voidakseni pikakelata jonkin Vaiheen yli.

Kun olin itse lapsi, en aina pitänyt isosiskostani. Olin kateellinen ja hän oli välillä varsinainen kiusaaja. Silti rakastin häntä aina enkä olisi antanut minkään tai kenenkään vahingoittaa häntä. Enkä antaisi edelleenkään. Samaa koen nyt omien lapsieni kanssa: En aina pidä heistä. Joskus tunne nousee hetkittäin, joskus se tuntuu esiintyvän kausittain. Silti rakastan heitä ja rakkauteni heitä kohtaan kasvaa vain. En ikinä haluaisi minkään satuttavan heitä ja ottaisin kaikki heidän kipunsa itselleni, jos vain voisin.

En aivan saa kristalloitua pääajatustani niin selkeästi kuin haluaisin, mutta toivottavasti saitte tästä sekavasta sepustuksesta jotain selkoa. Yritetäänpä tiivistää vaikka näin: Rakkaus ja pitäminen eivät aina kulje käsikädessä, se kuuluu elämään. Se, etten aina pidä jommasta kummasta lapsestani, ei tarkoita sitä, ettenkö rakastaisi heitä. Samaan tyyliin en aina pidä kaikista sukulaisistani tai kavereistani, enkä aina ymmärrä heitä tai heidän vaiheitaan, silti rakastan ja tuen heitä.

Kokki Kolmosen soppa

Mitä suuremmaksi pikkukolmoskuume käy, sitä enemmän huomaan jättäväni säästöön pieneksi jääneitä vauvanvaatteita. Mitä tehdä, kun kyseisille vaatteille (kokoa 50-86cm) tarkoitettu säilytyslaatikko pysyy kiinni enää silkalla tahdonvoimalla? Vaikka kerätyt vaatteet yltävät vasta kokoon 68 asti...

Vuosi

Vuosi sitten tähän aikaan takanani oli huonosti nukuttu yö ja edessäni jännityksen täytteinen päivä. Vuosi sitten jouduin pääsin käynnistykseen, sain hälyyttää Miehen paikalle kesken työmatkan, ja epätodellisin tuntein astelin synnytyssaliin ilman synnytyskipuja.

Vuosi sitten moikkailimme Miehen kanssa puujalkavitsein toisiamme synnytyssalissa "Käytsä usein täällä?" Siitä muutaman tunnin päästä sain jo tosissani keskittyä ja kiroillakin epiduraalin laittamisen hankaluutta. Kun ensimmäinen synnytys oli pitkä ja hitaudessaan tuskallinen, oli toinen synnytykseni nopea ja sen vuoksi rajun tuntuinen. Silti vuosi sitten opin, että synnytys voi olla näännyttävän sijaan myös voimaannuttava.

Vuosi sitten tänä päivänä sain nelikiloiseksi pelotellun mutta todellisuudessa voipaketillisen verran pienemmän Tosikoisen syliini. Vuosi sitten sain todeta jo toisen kerran, että uuden lapsen myötä rakkaus myös muihin perheenjäseniin vain kasvaa. Sanotaan, että raha tulee rahan luokse. Minun mielestäni pikemminkin rakkaus tulee rakkauden luokse, yleensä eksponentiaalisesti kasvaen.

Arjen ikävä

Torstai. Aamuvarhaisella töihin, on vielä hämärää ja ilman viileys porautuu luihin asti. Iltapäivällä työpaikan virkistystoimintaa metsässä haahuilun merkeissä. Mukavaa vaihtelua, vaikka joudunkin laukkaamaan suoraan metsästä hikisenä päiväkodin vanhempainiltaan. Tunti siellä vierähtää huomaamatta, mutta ainakin saan vihdoin edes tavattua Esikoisen uudet hoitajat. Vanhempainillasta takaisin jatkamaan virkistyspäivän iltaohjelmaan eli päivälliselle. Mukavahan se on syödä, kun firma maksaa.

Tarkkaan aikataulutettuna ehdin kaikkialle, minne pitikin. Sain kaikki suoritukset hoidettua, mutta päivän päätteeksi tajusin, etten ehtinyt nähdä ollenkaan lapsiani. Onneksi sain edes kurkistaa nukkuvaa Tosikoista oven raosta ja nostaa hänelle unipupun takaisin sänkyyn.

Aamulla - taas varhain - kuuntelin oven takana nukkuvan Esikoisen suloista tuhinaa. Tänä perjantaina äidin ikävä on suuri.

Ihanuutta

Iltasadun jälkeen peittelen Esikoisen, annan vielä pusun poskelle ja kuiskaan ovelta:

- Kauniita unia, rakas.

Peiton alta kuuluu vastaus:

- Kiitos.

<3

Niitä todellisia jaxuhaleja, joilla jaksaa

Maailman ihaninta tällä hetkellä on, kun Tosikoinen tulee ja halaa. En aiemmin tiennytkään, että noinkin pieni voi osata ihan tarkoituksella halata. Sydän siinä helkähtää, kun pieni painaa päänsä rintakehän päälle ja tuntuu oikein huokaavan onnesta turvallisessa sylissä.

Maailman märintä taas ovat Tosikoisen pusut, kun hän suu ammollaan painaa sen kasvojani vasten. Yleensä ison ilon ja kikatuksen saattelemana.

Sitähän Se on

Se intiimi tapahtuma kahden ihmisen välillä. Se läheisyyttä ja rakkautta täynnä oleva tapahtuma. Se yleensä alkaa haparoiden ja ensimmäinen kerta voi tehdä kipeääkin. Hiljalleen löydätte yhteisen rytmin, hyvän asennon, ja ilo alkaa löytyä touhuun.

Ajan myötä se muuttuu rutiiniksi. Joistain kerroista nautitte, kuten esimerkiksi aamuhämärän kiireettömyydestä sängyn syleilyssä. Jotkin kerrat on vain hoidettava alta pois, velvollisuuden tunnosta.

Alkupäivinä harrastatte sitä jatkuvasti, aina ehtiessä ja pienestäkin vinkistä. Pikkuhiljaa tahti vähenee, kunnes sinä alat jo kaivata muutakin tekemistä. Öisin olisi mukava nukkuakin rauhassa, ja päivisin et jaksa enää tuijottaa samaa seinää. Silti et raaski kieltäytyäkään toisen innokkuuden, halujen ja tarpeiden edessä.

Yllättäen asetelma kääntyykin toisinpäin: Sinä haluaisit enemmän kuin toinen. Hänen kääntäessä päänsä pois tai pahimmillaan kieltäytyessään suurieleisemmin ja kovaäänisemmin, sinä tunnet haikeutta, kenties jopa kateutta ja surua. Kun toinen ei enää antaudukaan syliisi, ei enää haltioidu tuijottaessaan vain sinun silmiisi, ei enää malta pysähtyä kanssasi, sinä haluaisit yhä vain enemmän saada takaisin edes hippusen alkuaikojen intensiivisyydestä.

Lopulta et voi muuta kuin antaa toisen mennä. Sitähän rakkaus on: Jos todella rakastat jotakuta, päästät hänet menemään.

Sama pätee imetykseen. ;)



Tosikoinen lähestyy uhkaavasti yhdeksän kuukauden ikää, ja olen jo alkanut valmistautua imetyksen loppumiseen. Hiipuminen on jo käynnistynyt, vauva on kääntymässä taaperoiseksi ja mielenkiinto alkaa suuntautua yhä enemmän muihin touhuihin. Nyt vielä saan nauttia muutamasta hellästä hetkestä päivittäin. Varsinkin illan viimeisintä unista tankkausta vaalin. Silloin sinä olet vielä kokonaan minun. Yhä vauvani.

Ihanuus

Kekseliäs ja sanarikas taapero osaa kyllä olla niin hurmaava. Esikoinen äsken kävi ensin halaamassa Tosikoista toistellen:

Kiitos kulta.

Sen jälkeen tuli halaamaan minua ja sanoi:

Kiitos kulta.

Loppukaneetiksi halien jälkeen hän totesi itsestäänselvästi:

Olen ihana.

Uusia ääniä

Tosikoisesta on kehittymässä vallan hauska tapaus. Tai mitä minä vähättelen; Tosikoinen ON vallan hauska tapaus! Viime viikolla hän oppi kihertämään. Varsinkin ruokailuja säesti hauska hyrinä, kun Tosikoinen suorastaan hykerteli joka lusikallisen yhteydessä.

Yhden vaikeamman kautta kiinteitä syömään oppineen kasvattaneena: Ihanaa, kun vauva nauttii saadessaan sapuskaa ja makuelämyksiä!

Suloisen ja kieltämättä koomisen hykerryskikerryksen saattamana se on vielä ihanampaa. Nam!

Sisarusrakkautta

Esikoinen sanoo aamuisin pikku-Tosikoiselle hartaasti huomeeta. Hän myös sanoo asiaankuuluvilla hetkillä hei hei sekä moi. Vauvasta on tullut hänellekin rakas ja tärkeä, joka selkeästi kuuluu pakettiin ja jota kaivataan, jos ei hetkeen nähdä.

Esikoinen mielellään silittää ja tutittaa pienempäänsä, lohduttaa kömpelösti itkevää. Leikeissään peittelee hellästi ja sanoo hitaasti lausuen kauniita unia.


PS. Kyllä noillekin taitaa hyvä sisarussuhde kehittyä, vaikka Esikoinen osapäivähoidossa onkin. (Taannoiseen ja osittain jatkuvaankin päivähoitokohuun viitaten...)

Oikealla tiellä

Kai tässä äitiydessä on jotain tullut tehtyä oikein, kun Esikoinen tänään pitkään halasi sylikkäin ja vuorotellen hoettiin:

Esikoinen rakas.

Äiti lakas.

Esikoinen rakas.

Äiti lakas.

Näitä hetkiä en halua ikinä unohtaa.

Tuttiritari

Tosikoisen sängystä kuuluu uninen parahdus, äänimerkki tutin hukkaamisesta. Poikkeuksellisesti ääni ei toistu, mutta käyn silti tarkistamassa tilanteen. Sängyssä on suloinen näky: Pikkuinen umpiunessa, mussuttaa tippuneen tutin reunaa.

Korjaan tutin kohdilleen hieman haikeana. Niin Tosikoinenkin kasvaa. Ei kohta enää tarvitse tutittajaakaan.

Iso

Saimme pääsiäiseksi rakkaita sukulaisia vieraiksi, ja heillä oli mukanaan ihanainen parikuinen vauvansa. Esikoisesta tuo vauva oli varsin hauska kapistus (niin kauan kuin ei vienyt kaikkien huomiota vaan hänellekin riitti ihailijoita), ja selkeästi erilainen kuin meidän oma vauva, Tosikoinen. Esikoinen mittaili vauvoja ja totesi Tosikoista silittäen:

Iso vauva.

Niinhän hän jo onkin, kolkuttelee uhkaavasti puolivuotismerkkipaaluakin. Hui ja niisk!