Mielensäpahoittaja

Seitsemännen ainekirjoitushaasteen inspiroi Kuplan Paula. Otsikko ehdottomasti osui ja upposi tänne hyvin, vaikka kirjoittaminen meinasikin unohtua ja luovutan tämän aineeni päivän myöhässä.
 





Mielensäpahoittaja

Pieni ihminen kokee tunteita koko kehollaan, ja Tosikoinen on siitä oiva esimerkki. Hän on perusluonteeltaan aurinkoinen vekkuli, mutta silloin kun häntä riipoo, se ei jää keneltäkään huomaamatta. Nyt puolitoistavuotispäivän lähestyessä näitä riipovia hetkiä on koko ajan enenevissä määrin ja päivittäin saamme todistaa pienen tempperamentin vahvistumista. Kas näin:

Tosikoinen on löytänyt jotain kivaa lattialta. Jotain selkeästi herkullista. Pienet nakkisormet käyvät ripeästi havaitun murusen kimppuun ja vievät suuhun nopeammin kuin äiti ehtii edes älähtää "EI". Tai oikeastaan sormet käyvät vielä nopeammin, jos äiti ehtii kieltonsa kiekaista, koska silloin Tosikoinen tietää olevan jo kiire, jos meinaa päästä herkkua maistamaan. Tiukkapipoinen äiti kaivaa kuitenkin kuivaneen kikkareen taaperon suusta (huh, se olikin vain eilisen iltapalan murotyyyny), eikä siihen auta rimpuilu, sätkiminen tai edes huutaminen. Operaation jälkeen taapero nyyhkyttää roskiskaapin edessä, ei antaudu syliin lohdutettavaksi vaan mielenosoituksellisesti kääntyy pois.

Pukeminen on Tosikoisesta myös kivaa - niin kauan kun sitä saa tehdä itse. Tästä ei pidä vetää sellaisia johtopäätöksiä, että hän osaisi mitään pipoa kummempaa oikeasti pukea ylleen, vaikka riisuutuminen sujuukin jo (myös niinä hetkinä jolloin se ei olisi suotavaa). Niinpä päivittäin kohtaammekin eteisessä korvia vihlovaa kirkumista, josta naapurit varmasti kuvittelisivat, että vähintään jonkin eläimen mestaus olisi käynnissä. Ei, ei mitään sen dramaattisempaa kuin taaperon pukeminen, mutta Tosikoiselle sekin hetki on näköjään traumoista kauheimpia. Selkä kaarella lapsi kirkuu kuin henkensä hädässä, kun asettaudun auttamaan haalarin pukemisessa. Tilannetta ei yhtään helpota se, että hän on ensin itse vapaaehtoisesti istuutunut lattialle levitelttyyn haalariin ja sovitellut itse jalkojaan lahkeisiin tai hihoihin. Heti, kun äiti lähestyy auttamisesta leperrellen tai pukemiseen komennellen tai mitä tahansa siltä väliltä, Tosikoinen perääntyy ja kipittää karkuun. Jos ehdin häneen tarttua ja määrätietoisin ottein pukea, kaipaisin korvatulppia. Kirkuminen on niin totaalista, että hänen koko pieni vartalonsa tärisee ja selkä on jännittynyt kaarelle. Hän varmasti huutaisi "ei saa auttaa!", jos vain osaisi.

Oltiinpa ulkona tai sisällä, tietyt asiat ovat Tosikoisesta kivempia kuin muut. Eli aina ne isosisaruksen omat lelut ja leikit, nehän ne kivoimpia ovat. Esikoinen on kuitenkin useimmiten mustasukkaisen suojeleva omistaan ja menee heti riistämään aarteensa pienemmän kädestä. Tästä seuraa väistämättä kova hätähuuto sekä kyyneleiden sumentama äitiä etsivä katse. Huomasitko kuinka minua loukattiin juuri? Tule auttamaan! Ja äitihän rientää, joskin nykyään hieman hitaammin. Hiljaa olen alkanut pohtia, josko olisi kypsä aika alkaa opettaa Tosikoiselle, että jos joku (lapsi) vie hänen kädestään lelun, sen saa ottaa omin luvin takaisin? Fyysisesti tönimällä harmiaan ilmaisevan Esikoisen kohdalla se ei tosin ole vielä ajankohtaista, jos haluan säästää pienempää enemmältä muksimiselta. Tosikoinen on kuitenkin oppinut myös käyttämään tätä äänenvolyymiaan sekä kyyneleitään manipulaatioon: Pieni on oppinut huijaamaan vanhempiaan, että kuka olikaan uhri ja kuka otti kenen kädestä...

Moni muukin asia on Tosikoisesta kivaa, kuten kiipeily, kirjojen repiminen, sopimattomiin paikkoihin tunkeminen, ja ylipäätään kaikki kujeilu. Vielä kivempaa se kaikki on, jos siitä äiti tai isä ensin kerran kieltää. Sehän on silloin suorastaan kehotus yrittää uudestaan! Ja kun silloin kielletään tai pahimmassa tapauksessa siirretään pois tapahtumapaikalta, on loukkaus kaikista syvin. Tosikoinen - luonnollisesti - itkeä tihrustaa ja poikkeuksetta toistaa mielensäpahoittajatanssinsa: kääntyy ympäri, kävelee metrin kauemmaksi tarkasti vältellen mahdollisia lohduttavia syljeä, heittäytyy vatsalleen lattialle ja parkuu parkumistaan. Henkeä vetäessään vilkaisee vielä kieltäjää, kunnes jatkaa kovemmin. Siinä hetkessä on äidillä pokassa pitämistä. Niin suurtaa draamaa niin pienestä ihmisestä! Ei sille nauraa saisi, mutta kenen sydän ei moisen loukkaantumisen ruumiillistuman edessä sulaisi? Tekisi vain mieli halata, että kuule ei tämä niin vakavaa ole.

Tosikoinen onkin meidän perheen virallinen mielensäpahoittaja. En muista Esikoisen koskaan käyttäytyneen noin teatraalisesti (vaikka hänelläkin temperamenttia on vaikka muille jakaa). Mistä lie Tosikoinen moista oppinut, tuumiskelen huomatessani Miehen jättäneen likaiset sukkansa lattialle. Silmiä pyöritellen ja äänekkäästi huokaisten nostan ne likapyykkikoriin. Ja mitäs tämä on: Mies teki eilen alusta asti pyttipannua, mutta unohti siitä lantun ja porkkanan. Ääneen ihmettelen (ei kenellekään ja samalla tietenkin kaikille), miten tämä on mahdollista ja mitäköhän ihmettä tuosta lantusta nyt olisi tarkoitus tehdä? Sanoja tehostan italialaisilla käsiliikkeillä. Illalla pyydän kyyneleet silmissä Miestä hoitamaan lasten iltapuuhat, koska olen itse niin kovin väsynyt. Päätäkin särkee eikä kukaan ymmärrä, kuinka rankka päivä minulla on ollut. Mies on toki ollut viikon yötä myöten valvottaneella työmatkalla, mutta eikös hän haluakin nähdä lapsia, joten voisi samalla hoitaa heille kaiken? Ja vähän kokatakin? Jotain vaikka Siitä Lantusta, kivahdan lopulta ja laitan kyyneleillä sekä oven paiskaamisella pisteen Miehen vastahakoisuudelle.

Ennen vanhaan

Kuudes ainekirjoitushaaste on Kukkavarpaan emännöimä. Tässä haasteessa kukin osallistuja kirjoittaa oman aineen annetun otsikon perusteella - kuin koulussa ennen vanhaan. ;)





Ennen vanhaan

Lapsien saaminen on erittäin vahva jakaja omalla elämänjanallani. On aika ennen lapsia (AEL) ja aika jälkeen lapsien (AJL). Vaikka näitä kahta ajanjaksoa on hyvin vaikea vertailla keskenään olennaisten yhtälön muuttujien astuttua kuvaan mukaan, silti joskus leikittelen tällä ajatuksella. Vertailu nykyisen ja vanhan ajanjakson kesken voi olla hyvinkin tasaväkistä tai aivan ääripäissä, riippuen näkökulmasta. Yleensä tyydyn vertailemaan, mikä kaikki oli paremmin Ennen Vanhaan. Kun sai nukkua niin pitkään kuin nukutti, tai lähteä töiden jälkeen työkavereiden kanssa yhdelle ilman suurta säätämistä. Kun pääsi töiden jälkeen ja viikonloppuisin harrastuksiin, ja niihin jopa raaski laittaa rahaa. Silloin kun ei tarvinnut raahata kassikaupalla ruokaa kaupasta eikä seistä hellan edessä päivittäin. Kun jaksoi iltaisin valvoa, sai lukea milloin tahansa ja mitä tahansa. Kun sai ylipäätään tehdä hetken mielijohteesta mitä tahansa - vaikka useimmiten sitä silti ei tehnyt juurikaan mitään ihmeellistä.

Onneksi on toinenkin versio, kun vertailen aikakausiani keskenään.

AEL, versio 2: Herään aamulla varhain, olenhan aamuvirkku. Laittaudun rauhassa, jos edessä on työpäivä, tai vääntäydyn telkkarin ääreen, jos on viikonloppu. Aamupäivisin olen tuotteliaimmallani ja silloin ajatukseni juoksee kirkkaiten. Työasiat rullaavat ja saan paljon aikaiseksi. On nautinnollista päästä ruksaamaan asioita yli to do -listaltani. Varhainen lounas pitää minut iloisena, tai myöhästynyt sellainen saa aikaan nälkäkiukkua. Onneksi osaan töissä naamioida sen, vapaa-ajalla en niinkään, minkä Mies varsin hyvin tietää. Lounaan jälkeen alan jo odottaa työpäivän päättymistä, olen käyttänyt parhaimmat paukkuni. Joustava työaika sallii minun livetä toimistolta varhain, olenhan ollut jo ensimmäisenä tikkana paikalla. Minulla on koko iltapäivä aikaa tehdä mitä tahansa. Päivä soljuu iltaa kohden omaan tahtiinsa, minun tahtiini. Ilta kuluu sohvan nurkassa kirjan tai telkkarin parissa, sillä olen kotikissa vailla vertaa. Iltaohjelmien jälkeen on ihana kaivautua Miehen kanssa peiton alle, kunnes aamulla herään jälleen minuutin ennen kellon soittoa.

AJL, versio 2: Herään aamulla varhain, riippumatta siitä moneltako lapset heräävät. En enää osaa nukkua pitkään, vaan sisäinen kelloni on kääntynyt lasteni asettamaan aikaan. Laittaudun rauhassa ennen lasten heräämistä, jos edessä on työpäivä, tai vääntäydyn telkkarin ääreen lastenohjelmien ääreen, jos on viikonloppu. Aamupäivisin olen tuotteliaimmallani ja silloin ajatukseni juoksee kirkkaiten. Työpäivinä työasiat rullaavat ja vastapainoksi kotipäivinä saan aamupäivisin eniten aikaiseksi, olipa kyse lasten leikittämisestä, ulkoilusta tai siivoamisesta. On nautinnollista huomata, että jaksan ja pystyn. Varhainen lounas pitää minut ja lapset iloisena, tai myöhästynyt sellainen saa aikaan nälkäkiukkua kaikissa osapuolissa. Pahaksi onneksi en ole vieläkään kotipäivinä oppinut täysin naamioimaan omaa nälkäkiukkuani, mutta onneksi vastapuolikaan ei pelaa täysin puhtain jauhoin. Lounaan jälkeen alan jo odottaa työpäivän päättymistä. Kotipäivinä heitän jalat sohvalle ja nautin - tai suhaan kotitöitä, luen koulujuttuja, yleensä multitaskaan kotitöiden, opintojen ja tuikitärkeiden telkkarisarjojen parissa. Joka tapauksessa olen yleensä käyttänyt parhaimmat paukkuni. Joustava työaika sallii minun hakea lapset tarhasta varhain, mikä on iso etuoikeus, vaikka välillä se tarkoittaakin töiden jatkamista illalla kotona. En kuitenkaan mieti sitä tässä vaiheessa; Minulla on koko iltapäivä aikaa tehdä mitä tahansa lasten kanssa. Päivä soljuu iltaa kohden omaan tahtiinsa, lasten tahtiin ja minun tahtiini sekä Miehen kotiinpaluun tahtiin. Ilta kuluu hauskoissa touhuissa, vaikka joskus täytyykin korottaa ääntä lasten siirtyessä ylikierroksille. Nyt voin jo välillä käpertyä sohvan nurkkaan, kun lapset opettelevat leikkimään yhdessä. Miehen leikittäessä voin myös jälleen multitaskata vaikkapa radion ja tiskien parissa. Olen kotikissa enkä useinkaan kaipaa arki-iltoihin muuta. Iltaohjelmien jälkeen on ihana kaivautua Miehen kanssa peiton alle, kunnes aamulla herään jälleen minuutin ennen kellon soittoa. Kotipäivinä saan jäädä vielä lämpimään sänkyyn Miehen könytessä töihin. Se hetki on onnea täynnä.

Vain yksi on varmaa: Olin onnellinen ennen lapsia. Olen onnellinen nyt. Vain onnen muoto ja määrä ovat hioutuneet.

Paras ystävä

Tämä kirjoitus on vastaus viidenteen ainekirjoitushaasteeseen, Leluteekin Emilian emännöimänä.

Itse osallistun kolmatta kertaa, ja tällä kertaa otin vapauden muokata annettua otsikkoa kahden kirjaimen verran tiputtamalla perästä omistusliitteen. Meinasin ensin kirjoittaa kevyemmän tarinan, mutta jostain syystä tämä aihe puski läpi. Aihe on minulle vaikea, enkä olisi ensin halunnut päästää sitä eetteriin, mutta koska tämä idea ei jättänyt minua rauhaan, päätin rohkaistua ja antaa mennä.
 





Paras ystävä

Tosikoinen konttaa Esikoisen perässä, aina ja kaikkialle. Hän ihailee isosiskoaan rajattomasti, matkii tätä hyvässä ja pahassa, tahtoo aina olla tämän lähellä halusi Esikoinen sitä tai ei. Jos Tosikoinen osaisi, hän varmasti kuvailisi Esikoista parhaaksi ystäväkseen.

 

Oivallus vei minut omaan lapsuuteeni. Minulla ja omalla siskollani on sama ikäero kuin omilla lapsillani, ja oma siskoni on ollut myös minun idolini. Hänellä on ollut varmasti minua kohtaan samanlaisia ristiriitaisia tuntemuksia kuin Esikoisella Tosikoista kohtaan, emmekä olleet lapsena parhaita ystäviä. Siskollani oli oma tiivis kaveripiirinsä ja oma paras ystävänsä. Hän on aina ollut meistä ulospäinsuuntautuneempi, seurallisempi, aktiivisempi porukassa kuin porukassa. Minun oli hiljaisena ja ujompana vaikea yltää edes lähelle samaa.

 

Tyttöjen välinen ystävyys on hankalaa ja rajoittuneempaa kuin pojilla, jotka viihtyvät laajemmassakin ystäväpiirissä ja joiden säännöt ystävyydessä ovat sallivampia. Tytöillä kuuluu olla vain yksi paras ystävä; kolmas pyörä on aina liikaa. Minä en koskaan löytänyt omaa vakituista pariani, vaan seilasin tilanteiden mukaan. Olin se varaystävä, jonka seurassa saattoi olla, jos se oma parhain ystävä oli sairaana tai jos he olivat riidoissa.

 

Ala-asteella kysyin eräältä tytöltä, voisinko joskus tulla heille leikkimään koulun jälkeen. Tämä tyttö vastasi, että hänen täytyy varmistaa asia ensin äidiltään. Seuraavana päivänä kysyin, oliko hän kysynyt asiaa äidiltään, muttei tyttö ollut kuulemma vielä niin tehnyt. Esitin saman kysymyksen useampana päivänä, kunnes lopulta tyttö puuskahti, ettei hänen tarvitse sellaisia asioita äidiltään kysyä, vaan kyllä heille saa tulla leikkimään, jos tyttö niin pyytää. Rivien välistä luin, että minua ei ollut pyydetty. Tällaisien pienien tapauksien vuoksi ujouteni kuori vahvistui ja arkailin lopulta edes yrittää. Vietin ala-asteella monet välitunnit yksin. Oli helpompaa paeta penkin nurkkaan lukemaan kirjaa tai selailemaan tarrakirjaa kuin yrittää tyrkyttää itseään muiden seuraan.

 

Yläasteella hetken jo luulin löytäneeni sielunkumppanin, kunnes kävi ilmi, että tunne oli ajan myötä muuttunut yksipuoliseksi. Eri kouluihin siirtyminen yhdeksännen luokan jälkeen toi ystävälleni uuden kaveripiirin ja uudet ideat. Aloin saamaan todella loukkaavia puheluita tuntemattomasta, salatusta numerosta. Purin tunteitani ystävälleni ja poruin ilkeitä sanoja hänen olkaansa vasten, kunnes myöhemmin kävi ilmi, että huorittelupuheluiden taustalla olikin juuri tämä tyttö uuden ystävänsä kanssa. Iän myötä loukkauksetkin kehittyvät. Pelkkä torjuminen ei enää riitä vaan kavereiden painostuksen ja hyväksynnän janoamisen myötä halutaan mennä pidemmälle, loukata syvemmin, ansaita pisteitä muiden silmissä satutetusta huolimatta.

 

Kaikki lapsuuden "parhaat" ystävyyteni ovat olleet lyhyitä pestejä, päivistä ja viikoista arviolta enintään vuoden mittaisiin asti. En ole yhteydessä heistä kehenkään enää, satunnaisia ja pinnallisia some-päivityksiä lukuunottamatta. Pitkään luulin, että vika on minussa, varsinkin koska sain seurata vierestä siskoni onnistuneita ja pitkäkestoisia ystävyyssuhteita. Olen jälkikäteen kuullut ihmisten pitäneen minua ylpeänä, ylemmyydentuntoisena, ylenkatsovana, muka muita parempana. Oli shokki ymmärtää, että itseni suojeleminen ja ujo vetäytyminen on tulkittu niin väärin. Olen surullinen nuoremman minäni puolesta, vaikka pystyn itsekin nyt näkemään, miksi näin on luultu. Kuitenkin vasta aikuistuttuani olen ymmärtänyt, ettei minussa ole mitään vikaa. Tyttöjen välisessä ystävyydessä on paljon sanattomia sääntöjä, rivien välistä lukemista, ja jotain, jota en vieläkään ymmärrä.

 

Kahden tytön äitinä ja omalla kokemustaustallani en voi olla huolehtimatta lapsieni tulevaisuudesta ihmissuhteiden verkossa. En voi olla pohtimatta, saako hitaasti lämpenevä Esikoinen pinnallisten tuttavuuksien lisäksi myös syvempiä ystävyyssuhteita. Olemme luonteeltamme niin samankaltaisia, että sydäntäni särkee, kun kuvittelen häntä alakoululaisena: Jääkö hänkin yksin penkin reunalle kirjaa selailemaan tai pelikentän laidalle tikulla maahan piirtelemään? Jos jo viisitoista vuotta sitten minä sain kokea kännykän kautta kiusaamista, millaiseen some-viidakkoon olen kasvattamassa omia tyttöjäni? Pystynkö antamaan heille tarpeeksi hyvät eväät säilyttämään itsetuntonsa muista ihmisistä huolimatta mutta ei muiden kustannuksella? Osaanko rakentaa heihin äitisuhteen rinnalle myös ystävyyssuhteen, jotta he uskaltaisivat teineinäkin jakaa kanssani niin ne ihanimmat kuin kipeimmätkin asiat? Kuinka pystyisin siirtämään heille tärkeimmät oppini ystävyydestä ilman, että heidän pitäisi itse oppia nämä kantapään kautta?

 

En ymmärrä vieläkään tyttöjen välistä ystävyyttä, ja olenkin kiitollinen, että nuo petolliset vuodet ovat minulla jo takanapäin. Sen sijaan olen oppinut jotain muuta: Minä en tarvitse yhtä parasta ystävää, minulla on jo kaikki, mitä tarvitsen. Minulla on rakas sisko, jonka kanssa olemme lapsuuden kinastelujen jälkeen vihdoin löytäneet samalle sivulla. Olemme nyt läheisempiä kuin koskaan aiemmin. Hän on minun ystäväni, jolle voin jakaa kaiken, mitä haluan. Minulla on äiti, jonka lasken myös ystäväkseni. Hän on se rima, mihin itsekin tahdon kasvattajana yltää. Hänen seurassaan taannun ajoittain lapseksi tai teiniksi, eikä se ole kaunista katseltavaa, mutta hän on silti aina turvaamassa selustaani. Minulla on myös ihana Mies, jonka kanssa saan olla oma itseni ja joka on kannustanut minua aina olemaan juuri sellainen kuin olen. Hän ei ole pelkästään paras ystäväni, hän on rakastettuni ja uskottuni, tukeni ja turvani, elämäni peruskallio.

 

Näiden lisäksi minulla on sekalainen joukko aikuisena keräämiäni ystäviä: kollegoita, entisiä työkavereita, sattuman kautta tavattuja ysväyydeksi kehittyneitä tuttavuuksia, sekä uusimpana joukko vankkaa vertaistukea tarjoavia äitikavereita. Kaikilla heillä on paikkansa ja asemansa minun elämässäni, mutta tiedän, että aina suhteemme eivät ole tasavertaisia: Koen varmasti jonkun heistä tärkeämmäksi ystäväksi kuin mitä tuo henkilö kokee minut - ja se ei haittaa. Uskon, että suurin osa heistä säilyy elämässäni vuosikymmeniä. Nämä ovat suhteita, joita haluan vaalia, mutta vain niin kauan, kun voin pysyä niissä rehellisenä myös itselleni. Hiljalleen olen ystävystynyt itseni kanssa, ja olen huomannut, että kyllä tästäkin tyypistä kannattaa pitää kiinni.

Sankaritarina

Tämä kirjoitus on osa ainekirjoitushaastetta, tällä kertaa Täti-ihmisen emännöimänä.

Itse osallistun vasta toista kertaa.

 



Isät ovat usein sankareita lapsilleen. He osaavat niin paljon, esimerkiksi kiivetä katolle ja korjata lampun. He ovat vauhdikkaita mutta aina turvallisia, esimerkiksi lennättäessään lasta käsivarsillaan lentokoneena. He ovat hauskoja ja taitavia, esimerkiksi taikoessaan kolikoita korvasi takaa tai varastaessaan nenäsi. He tuntuvat kaikkiosaavilta, rohkeilta, vakailta, luotettavilta.

 

Olen itsekin isäntyttö. En suinkaan ollut poikatyttö, kuten rohkeampi ja rämäpäisempi isosiskoni lapsena oli. Minä olin hiljainen ja ujo runotyttö, mutta isä oli minun peruskallioni. Vaikka osaan olla myös yhtä räjähdysherkkä ja tunteellinen kuin äitini, olen varsinkin lapsena ollut yhtä hiljainen ja tuumiva kuin isäni. Kasvaessani ja aikuistuessani olen saavuttanut saman sivun äitini kanssa, mutta lapsena olin enemmän isäni perään. Hänen kanssaan halusin viettää aikaa kaksin, hänen kanssaan tunsin itseni isoksi tytöksi istuessani auton etupenkillä matkalla kohti uusia hauskoja mutta turvallisia seikkailuja ja autokauppoja.

 

Isäni ei ole muiden silmissä kovinkaan erityinen. Hän on ahkera työläinen, kiinnostunut autoista ja härveleistä, säästeliäs, harvasanainen, lämminhenkinen mutta käytökseltään hieman jäyhä. Suomalaiseksi keski-ikäiseksi mieheksi hänen ulkopuolisten silmin erikoisin piirteensä lienee se, ettei hän juurikaan syö lihaa saati makkaraa, vaikka ei virallisesti kasvissyöjäkään ole. Silti minun silmissäni on aina ollut ja tulee aina olemaan sankari-isä sekä nyt myös sankariukki.

 

Enää en ole pelkästään isäntyttö, mutta olen tainnut kasvattaa isäntyttöjä. Enkä ihmettele lapsieni isäihannointia, onhan Mies monilta piirteiltä hyvin samankaltainen oman isäni kanssa: Hän luotettava ja vankka peruskallio, johon muu perhe voi nojata. Silti hän hassuttelee ja keksii mitä kiinnostavampia leikkejä. Hän antaa lapsille tilaa kokeilla rajojaan ja tarjoaa mahdollisuuksia oppia uutta.

 

Ilman Miehen aloitetta en olisi uskonut Esikoisen voivan alkaa oppia melkein vuosi sitten numeroita. Pidin alle puolitoistavuotiasta aivan liian pienenä sellaiseen, mutta Mies ja Esikoinen todistivat luuloni vääräksi. Miehen kannustuksella Esikoinen on oppinut tyhjentämään tiskikoneesta lusikat ja haarukat tismalleen omille paikoilleen, ja Tosikoinen on oppinut sekä syömään alle vuosikkaana liki hampaattomanakin kanssamme samaa ruokaavauvamössöjen sijaan että käyttämään haparoiden omaa lusikkaakin suurin piirtein oikein. Miestä eivät isyydessä ja lastenkasvatuksessa rajoita ennakkoluulot tai sosiaaliset paineet; Hän tekee niin kuin itse kokee oikeaksi, turhaan lapsien ikäsovinnaisuuksia tai Vaiheita pohtimatta.

 

Isät ovat usein sankareita lapsilleen, ja niin sen kuuluukin olla. Mies on nyt hoitovapaalla, ja sen myötä varmasti joidenkin aikuisten ja äitien silmissä uhrautuva sankari. Näin sen ei kuulu olla. Mies on sankari Esikoiselle ja Tosikoiselle arjessa ja leikeissä, mutta ei hänen koti-isyyttään pidä sen vuoksi ylistää ja kuorruttaa kullalla. Koti-isyys on osa meidän perheemme kasvutarinaa, melkein itsestäänselvyys meidän molempien toiveesta. Koti-isyys ei ole erityinen sankariteko sen enempää kuin kotiäitiyskään, vaikka jokaisen isän (ja äidinkin) soisin olevan sankari omien lapsiensa silmissä.



PS. Oikein paljon onnea omalle isälleni pian koittavan syntymäpäivän johdosta! Olet minulle aina sankari-isi.

Mikä meitä yhdistää

     Kuukausi takaperin tilanne oli tämä: Mies vietti pitkää päivää töissä. Tai todennäköisesti se vain tuntui minusta pitkältä. Minä keräsin aamuisin lapset sängyistään ihmetellen heidän pirteyttään oman väsymykseni kourissa. Television hassut hahmot antoivat aamuisin auttavan kätensä, että sain hoidettua aamupesut ja –puurot. Päivät toistuivat samalla päiväunien ja ruokailujen rytmittämällä rutiinilla, joka alkoi minulle jo maistua hieman puulta.

     Minulle oli siis langennut perinteinen rooli kotona lasten kanssa. Totuuden nimissä ei se ollut suinkaan ylhäältä päin langetettu, vaan olin itse oman paikkani valinnut ja halunnut. Tähän asti se olikin tuntunut hyvältä, mutta kesän aikana huomasin pinnani kiristyneen liikaa ja napsahtelevan poikki pienestäkin vastoinkäymisestä ja kitinästä. Onneksi muutos oli jo sovittu.

     Nyt melkein kaikki on toisin: Minä hiivin aamulla hiljaa ulos varoen herättämättä lapsia. Mies nostaa vauvan pinnasängystä ja noutaa taaperon huoneestaan. Hän hoitaa aamutouhut ja ruokailut, päiväunet ja pottailut. Hän saa kuulla Esikoisen osuvat lausahdukset ja nauraa niille tuoreeltaan, mutta hän on myös se, joka saa kantaakseen uhmaikäisen kiukut. Mies näkee Tosikoisen kehityksen ja kuulee kikatuksen, mutta hän myös selättää väsykiukut ja ruokaraivarit.

     Silti yksi asia on ennallaan: nauru. Yhdessä miehen kanssa hekotamme Esikoisen kielikukkasille, ylpeinä hymisemme Tosikoisen kasvulle, ja ehkäpä tärkeimpänä jaksamme edelleen nauraa toistemme puujalkavitseille. Nauramme yhdessä ja erikseen, yksin, kaksin, kolmisin ja nelisin. Tosikoinen kikattaa kaikessa mukana vauvaninnokkuudellaan, ja Esikoinen on jo alkanut kehitellä omia pikkuvitsejään. Ja tuo mies. Hän on komea ja pätevä, ehdottoman luotettava ja maailman paras isä. Silti hänen paras piirteensä on huumori. Hän jaksaa naurattaa minua vuodesta toiseen. Toivottavasti hänellä on yhtä hauskaa minun kanssani, kuin minulla on hänen kanssaan.

***

Note: Tämä on osallistuminen ainekirjoitushaasteeseen. Kouluaikoina rakastin äidinkieltä ja kirjoittamista, joten halusin heittää oman kokeiluni ilmoille myös. En nyt ole aivan varma, osuuko tuotokseni virallisesti ainekirjoituksen piiriin, vai meninkö liikaa kirjoitelman puolelle. Itselleni tuttuun tyyliin pääsen myös varsinaiseen otsikon asiaan vasta viimeisessä kappaleessa. Onneksi näillä ei liene väliäkään, kunhan oli hauskaa tätä tehdessä. Kommentoikaa, jos haluatte lisää näitä! :)