Joulu ainainen

Esikoinen on ihastunut kahteen lauluun: Tip tap (eli Tonttujen jouluyö) sekä Tuiki, tuiki tähtönen. Jälkimmäinen raikaa äidin perintö-cd:ltä säännöllisesti, mutta ensimmäinen löytyy vielä vetämässä formaatissa: digiboksilta Joulupukin itsensä esittämänä (aaton Kuumalinjasta tallennettuna). Esikoinen osaa itse sitä pyytää:

Pip-pap!

Muutoin en välittäisi enää tammikuun lopussa kuunnella repeatilla yhtä ja samaa joululaulua, mutta tiettyinä hetkinä kaikki keinot on sallittuja. Kuten vaikkapa imetysrauhan takaamiseksi. Niinpä meillä tänäänkin raikui iloinen joulutunnelma. Poikkeuksellisesti jopa stereona, kun yhdyin Joulupukin lauluun hämätäkseni Tosikoista luopumaan alkavasta rintaraivaristaan. Toimi sekin.

Tämä erä meni 2-0 äidille - harvinaista herkkua.

Haittatekijä

Esikoinen oppi kävelemään syyskuussa. Alkuun varovasti, kuten hän perusluonteeltaan tuntuu olevan, mutta viime aikoina meno on yltynyt yhä raisummaksi. Tämän vuoksi kolhujakin sattuu ja ainakin pepulleen pyllähtämisiä juoksun tiimellyksessä jo päivittäin. Joskus tulee itku, ja silloin itseltäni ja mieheltäkin pääsee usein lausahdus: "Ei haittaa, ei sattunut."

Tänään nostin Esikoista hoitotasolta kylppärin lattialle suihkuttelua varten, ja kolautin vahingossa hänen päänsä pyykkikaapin oveen. Auts! Esikoisen huuli alkoi väpättää ja äidilläkin nousi pala kurkkuun: Kuinka minä nyt noin? Pyysin tietenkin heti kolautusta anteeksi, puhalsin pipiä ja olin ehkä hieman tolaltani.

Esikoisen itkuhanat eivät käynnistyneetkään vaan hän hillitsi kyynelvirran ja vastasi anteeksipyyntööni:

Ei haittaa.

Johan siinä sydän suli, jälleen kerran.

Vuoristorataa

Luulisi, että toisen lapsen imetys sujuisi helpommin kuin ensimmäisen, mutta ainakaan meillä tuo ei pidä paikkaansa. Tämä(kin) päivä on ollut yhtä vuoristorataa, mutta koko alkupäivän rintaraivarit ja imetyshokkuspokkukset ihmeellisissä asennoissa on kuitattu yhdellä onnistuneella imetyksellä.

Kyllä vauvat on vain niin söpöjä, kun ne osaa yhtä aikaa syödä ja nukkua. Tosikoinen, sinua odottaa täyden vatsan yllätys, kunhan heräät.

Toinen

Tosikoinen sai mummulta tänään paljon sylittelyä. Esikoinen kipusi sohvalle viereen, halusi hänkin sekä syliä mummulta että antaa vastarakkautta Tosikoiselle. Nappasi pienempää kädestä kiinni ja piteli hetken, kunnes totesi:

Toinen!

Ja otti Tosikoista vielä toisestakin kädestä kiinni. Vasta silloin taisi olla riittävän turvallista ja läheistä.

Tää on (myös) niin tätä

Kotiäidin kirous:

Juuri kun olet saanut eteesi kupin kuumaa/ lounaan/ muuta murkinaa (mahdollisesti ensimmäistä kertaa koko päivänä), alkaa tapahtua. Tänään ehdin ottaa pari lusikallista, kun seinän takaa alkoi kuulua Esikoisen aste asteelta koveneva heräämismölinä. Tismalleen samalla kellonlyömällä Tosikoisen kasvot alkoivat uhkaavasti punertaa sitterissä vieressäni ja paljastava plörinä kantautui vaippa-alueelta korviini - ensi kertaa seitsemään päivään joten niskakakat oli ennustettavissa.

Monesti nuo hetket kiristävät (nälkäisen) äidin pinnaa, mutta tänään en voinut muuta kuin purskahtaa nauruun. Tää on niin tätä.

Kiinni

Päivän sydämensulamishetki:

Esikoinen ojensi kätensä pihalla ja komensi: Kiinngi!

Siinä me sitten tallusteltiin, käsi kädessä tietä pitkin hitaasti kotiin. En olisi halunnut olla missään muualla.

Päpy

Voihan päpy. Eli Esikoisen sanoin käpy. Enkä nyt tarkoita omaa käpyäni tai sen palamista (jota ei onneksi ole tänään tapahtunut) vaan Esikoisen lempipihalelua.

Eipä Mummi tiennyt, minkä kierteen aloitti, kun syksyllä poimi Esikoisen kanssa käpyjä. On niin sydäntä sulattava näky, kun tuo tirriäinen juoksee michelinmiehenä toppapuvussaan kädet salaperäisesti mytyssä luokse, ojentaa kädet ja paljastaa niiden syleilystä suurimman aarteensa: Päpy!

Kuinka se löytyikin autokatoksesta, kinoksen alta. Aiempi ko. metodilla metsästetty päpy hävisi, mutta tänään löytyi uusi. Tai itse asiassa kolme! Nyt niiden pesä on Esikoisen pulkan alla. Voihan päpy. Toivottavasti ovat tallella vielä huomennakin.

Esikoinen ja Tosikoinen

Kuten edellisessä tekstissä tuli mainittua, on meillä puolitoistavuotias Esikoinen. Hän on varsinainen tättähäärä ja touhulivili: aina menossa ja suu käy liki tauotta. Vieraiden kanssa alkuun hieman ujo, mutta siitä yli päästyään kirvoittaa usein kommentin: "Ei kai se aina ole noin touhukas/vauhdikas/puuhakas/menossa?"

Kyllä, kyllä se on.

Esikoisen patterit on aina ladattu eikä sairastelukaan hidasta tahtia. Tämän vuoksi meillä monesti sattuu ja tapahtuu. Ja kuuluu. Aina ei äidin hermot kestä menossa mukana, mutta paljon (kaiken!) se nappula saa kuitattua painamalla pään äidin syliin, pyytämällä päästä [k]ainaloon ja kuiskaamalla [r]akas.

Sen lisäksi meiltä löytyy toinenkin lapsi, tällä hetkellä kolmikuinen "tosikoinen". Tosikoinen ei tosin ole luonteeltaan kovinkaan tosikko, lempinimi kuvastaakin enemmän äitinsä omaa (ja useimmiten vain päänsisäistä) huumorintajua...

Tosikoinen(kin) on vallan mainio tapaus. Parhaimpia ovat sellaiset hetket kuten tänään: Tosikoinen makoilee hieman tylsistyneenä leikkimatolla, kohtaloonsa tyytyneenä, kun äidin kädet eivät aina hänelle riitä Esikoisen vuoksi. Mutta kun Tosikoinen huomaa saavansa jonkun jakamattoman huomion, alkaa todellinen Show! Äänetöntä naurua, paljon höpötystä (useimmiten ä-äää-ä ja äy-ä-äy, vaikka Tosikoinen on todistettavasti sanonut jo myös maagiset sanat "äiti" ja "äijä") ja joka suuntaan hurjaa kyytiä viuhtovat raajat. Niistä on meidän Tosikoinen tehty.

Niin, ja löytyy täältä ruudun takaa toki se äiti-ihminenkin, mutta ei siitä sen enempää. Se on sen verran tylsä tyyppi.

Mukki Makki

Mukki makki, sanoi esikoinen, kun pikkuauton pöydältä lattialle täräytti. Hän ei osaa vielä sanoa kokonaan "mukkelis makkelis", mutta mielestäni silti aika hyvin puolitoistavuotiaalta.

Monet asiat on mukki makki meidän perheessä, eikä aina pelkästään lasten toimesta. Taitaa tämä blogikin mennä melkolailla mukki makki, mutta en malta pysyä poissa blogimaailmasta. Paljon halua kirjoittaa, useita päättyneitä blogeja takana, vähän omaa aikaa ja vielä vähemmän energiaa mihinkään ylimääräiseen. Silti löydän itseni jälleen uuden blogin ääreltä.

Aion kirjoittaa tänne kaikki ne asiat, joita en kehtaa tai halua laittaa feisbuukkiini: lasten kömmähdykset ja sanalliset taituroinnit, arjen sankaruudet ja pelkuruudet, paskamutseilut ja hyvä-äiteilyt. Feisbuukissa en halua profiloitua "vain" kotiäidiksi, mutta tuskinpa huijaan enää ketään muuta kuin itseäni; Buukkiprofiilini on epäilyttävän hiljainen nykyään. Jospa saan tänne enemmän asiaa esille.