Esikoinen oppi kävelemään syyskuussa. Alkuun varovasti, kuten hän perusluonteeltaan tuntuu olevan, mutta viime aikoina meno on yltynyt yhä raisummaksi. Tämän vuoksi kolhujakin sattuu ja ainakin pepulleen pyllähtämisiä juoksun tiimellyksessä jo päivittäin. Joskus tulee itku, ja silloin itseltäni ja mieheltäkin pääsee usein lausahdus: "Ei haittaa, ei sattunut."
Tänään nostin Esikoista hoitotasolta kylppärin lattialle suihkuttelua varten, ja kolautin vahingossa hänen päänsä pyykkikaapin oveen. Auts! Esikoisen huuli alkoi väpättää ja äidilläkin nousi pala kurkkuun: Kuinka minä nyt noin? Pyysin tietenkin heti kolautusta anteeksi, puhalsin pipiä ja olin ehkä hieman tolaltani.
Esikoisen itkuhanat eivät käynnistyneetkään vaan hän hillitsi kyynelvirran ja vastasi anteeksipyyntööni:
Ei haittaa.
Johan siinä sydän suli, jälleen kerran.
Usein on koti mullin mallin ja lelujen lisäksi äidin mielikin mukkelis makkelis. Välähdyksiä arjesta, jotka haluan muistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti