Sitähän Se on

Se intiimi tapahtuma kahden ihmisen välillä. Se läheisyyttä ja rakkautta täynnä oleva tapahtuma. Se yleensä alkaa haparoiden ja ensimmäinen kerta voi tehdä kipeääkin. Hiljalleen löydätte yhteisen rytmin, hyvän asennon, ja ilo alkaa löytyä touhuun.

Ajan myötä se muuttuu rutiiniksi. Joistain kerroista nautitte, kuten esimerkiksi aamuhämärän kiireettömyydestä sängyn syleilyssä. Jotkin kerrat on vain hoidettava alta pois, velvollisuuden tunnosta.

Alkupäivinä harrastatte sitä jatkuvasti, aina ehtiessä ja pienestäkin vinkistä. Pikkuhiljaa tahti vähenee, kunnes sinä alat jo kaivata muutakin tekemistä. Öisin olisi mukava nukkuakin rauhassa, ja päivisin et jaksa enää tuijottaa samaa seinää. Silti et raaski kieltäytyäkään toisen innokkuuden, halujen ja tarpeiden edessä.

Yllättäen asetelma kääntyykin toisinpäin: Sinä haluaisit enemmän kuin toinen. Hänen kääntäessä päänsä pois tai pahimmillaan kieltäytyessään suurieleisemmin ja kovaäänisemmin, sinä tunnet haikeutta, kenties jopa kateutta ja surua. Kun toinen ei enää antaudukaan syliisi, ei enää haltioidu tuijottaessaan vain sinun silmiisi, ei enää malta pysähtyä kanssasi, sinä haluaisit yhä vain enemmän saada takaisin edes hippusen alkuaikojen intensiivisyydestä.

Lopulta et voi muuta kuin antaa toisen mennä. Sitähän rakkaus on: Jos todella rakastat jotakuta, päästät hänet menemään.

Sama pätee imetykseen. ;)



Tosikoinen lähestyy uhkaavasti yhdeksän kuukauden ikää, ja olen jo alkanut valmistautua imetyksen loppumiseen. Hiipuminen on jo käynnistynyt, vauva on kääntymässä taaperoiseksi ja mielenkiinto alkaa suuntautua yhä enemmän muihin touhuihin. Nyt vielä saan nauttia muutamasta hellästä hetkestä päivittäin. Varsinkin illan viimeisintä unista tankkausta vaalin. Silloin sinä olet vielä kokonaan minun. Yhä vauvani.