Uusi aika

Ensimmäinen työaamu yli kahteen vuoteen. On vielä pimeää, kun hiivin täsmäimettämään Tosikoista. On haikeaa pidellä hänen unenlämpöistä pientä - mutta silti jo suurta, hänkään ei ole enää pikkuvauva! - kehoaan. Laskiessani häntä takaisin sänkyyn Tosikoinen meinaa herätä, mutta tyyntyy onneksi pian ja tasainen tuhina kuuluu oven taa.

Touhuilen hiljaa. Meikkaaminen sujuu hieman kankeasti. Syön aamupalaksi lapseni muroja, koska näköjään "aikuisten" muromysli onkin päässyt loppumaan. Pakkaan Miehen ostaman energiajuoman käsilaukkuun. Jalassa minulla on uudet farkut, uusi rento jakku odottaa henkarilla, paidaksi valitsen kuitenkin jotain tuttua ja turvallista - itseironisesti äitiysmallistosta. Pitkästä aikaa pujotan korvikset korviini ja sujautan rannekorun lukon kiinni. Tuttu univormu jää kuitenkin hieman vajaaksi; Rannekelloa en saa vielä tänään ranteeseeni, kaikkien kellojeni patterit ovat tikittäneet loppuunsa korulaatikossa. Kaksi vuotta ilman rannekelloa on jättänyt jälkensä niihinkin.

Kohta lapset heräävät, mutta haluan livahtaa sitä ennen jo pois. En halua riskeerata itkun kanssa. Siis että minua itkettäisi, ei lapsia. Starttaan auton seitsemältä. En muista, milloin viimeksi olisin ollut niin varhain jo valmiina lähtöön. Huomaan moottoritiellä, että en todellakaan ole ainoa liikenteessä. Onneksi anopin ja Miehen neuvot ilmaisista parkkipaikoista työpaikan lähellä pitävät paikkansa.

Pyydän kollegaa tulemaan avaamaan ulko-oven. On vielä niin varhaista, että keskuslukitus on vielä päällä, eikä minulla ole vielä omaa kulkuavainta.

Olo on haikea, jännittynyt, vireä ja väsynyt. Kaikkea yhtä aikaa.

Tietokonetta avatessa tuntuu kuin en olisi vuosia poissa ollutkaan.