Ruuhkassa

Ruuhkavuodet. Ne ovat olleet tapetilla siellä, tuolla, varmasti muuallakin (en nyt muista missä, vaikka voisin vannoa lukeneeni muualtakin) ja nyt myös täälläkin. Lähiömutsin tontilla eräs anonyymi kommentoi näin: "Täällä blogimaailmassa tuntuu pyörivän paljon sellaisia, joilla on tuhat rautaa tulessa samaan aikaan. On perhettä, päivätyötä, ekstratyötä, harrastuksia, erilaisia projekteja..." Hänen pointtinsa oli, että eikö jostain noista ylimääräisistä projekteista voisi luopua ja joitain tulisia rautoja sammuttaa ainakin hetkellisesti, jotta saisi otettua aikaa myös lepäämiselle ja rentoutumiselle. Että silloin eivät ehkä nämä(kään) vuodet tuntuisi niin ruuhkaisilta. Ja minä jäin pohtimaan...

Olen palanut töihin vajaa kaksi kuukautta sitten, ja jo näin lyhyessä ajassa tuntuu, että olen humpsahtanut ruuhkavuosikuoppaan. Tuntuu, ettei aika riitä kaikkeen ja kiireestä on tullut jokapäiväinen kumppanini, vaikka Mies onkin kotona ja hoitaa tällä hetkellä leijonanosan kotitöistä - aivan kuten itsekin vanhempainvapailla hoidin. Minulla ei mielestäni ole tuhatta rautaa tulessa, vaan hoidan vain ne, mitä tässä vaiheessa kuuluukin: perhe ja työt. Ja juurikin tuossa järjestyksessä.

Otetaanpa katsaus tyypilliseen arkipäivääni: Herään ennen puoli kuutta ja hiiviskelen hiljaisessa kodissa omia aamutouhujani. Tykkään herätä aikaisin, mutta olen silti aamuäreä eikä minulle kannata jutella noin tuntiin heräämisen jälkeen. Kuopsuttelen hitaasti kuontaloni kuntoon, kunnes kruisailen töihin vaille seitsemän. Teen töitä (enemmän tai vähemmän ahkerasti, köh köh) täyden päivän, joka töihintuloajasta riippuen päättyy iltapäivällä kolmen ja puoli neljän välillä. Neljän maissa olen jo kotona, saan vastaanottaa iloiset kiljahdukset Esikoiselta ja pienet ikäväitkut Tosikoiselta, vaihdan kotivaatteet ja saan istua valmiiseen ruokapöytään. Solahdan tottuneesti kotirooliin: vahdin pottailevia naperoitamme, laulatan ja leikitän, luen kirjaa ja rakennan legolinnoja. Harvemmin jaksan lähteä ulos, koska syksyn hämäryys ei houkuttele eikä pihalla voi lojua maassa yhtä rennosti kuin kotona lattialla leikkiessä. Tunnustan, tässä välissä käyn myös usein feisbuukkaamassa tai muuta sinänsä turhaa. Myös kauppareissut, muskarit, leikkitreffit niin lapsille kuin aikuisillekin, ynnä muut juoksevat asiat hoidetaan tässä välissä.

Pari tuntia kuluu hujauksessa ja puoli seitsemän maissa alkaa jo iltapuuron valmistelu. Siitä iltapottailun kautta iltapuuhille, yökkärit niskaan ja lapset nukkumaan. Kahdeksalta nassikat on tainnutettu ja alkaa se kuuluisa Oma Aika, eli tiskaus, lelujen siivous (vaikka isoimmat toki raikotaan yhdessä lasten kanssa, mutta kun tuota sälää vain riittää niin hirmuisesti), pyykkien levitys (jos en on jossain välissä muistanut pestäkin), oma iltapala, netissä roikkuminen ja telkkarin tuijotus. Ollakseni virkeä ja pirteä tarvitsisin yli kahdeksan tunnin yöunet, mikä tarkoittaisi sänkyyn kipuamista iltayhdeksältä. Harvoin tuohon tavoitteeseen ehdin, koska ei tunnissa ihmeitä tehdä. Yleensä kuitenkin pääsen sänkyyn kymmeneen mennessä, eikä unta tarvitse yleensä kauaa odotella.

Arkipäivät soljuvat peräkkäin toistensa kaltaisina ja koen niiden olevan varsin ruuhkaisia, vaikka mitään ihmeellistä emme teekään. En ole haalinut harrastuksia, en edes liikunnallisia, vaikka jotain tarttis tehdä tälle paisuvalle pullataikinavartalolle. Muskareissa käyn kummankin lapsen kanssa erikseen, koska niistä olemme nauttineet, mutta tämäkin ilo loppunee tai ainakin puolittuu ensi vuonna. Noiden lisäksi meillä ei ole muuta ohjattua toimintaa ja silti aika ei riitä kaikkeen. En halua arki-iltaisin lasten hereilläoloaikana tiskata tai tehdä suuria kotitöitä, vaan käytän tuon ajan lasten kanssa. Aina en niinkään edes heidän vuokseen vaan itsekkäistä syistä: Koska minulla on heitä ollut ikävä.

En käsitä, kuinka hommat hoidetaan niissä perheissä, joissa noita harrastuksia ja muita projekteja on. En minä tässä samalla pystyisi rakentamaan taloa tai edes käymään säännöllisesti kansalaisopistossa opiskelemassa espanjaa. En saa itseäni edes kerran viikossa lenkille saati salille tai jumppaan. Emme käy Miehen kanssa kaksin treffeillä vaan hoidamme suhdettamme kotona lasten nukkuessa ja romanttisinta on tehdä toiselle väsyneelle iltapalaa. En tiedä, kuka meillä ehtii edes tehdä ruokaa ensi vuonna, kun Mies palaa töihin. Siivoamisesta ja muusta "toissijaisesta" kodinhoidosta puhumattakaan. Ehkä meille muuttaisi joku kiltti kotitonttu? Hakemuksia otetaan vastaan! Joku vähän laiskempikin yksilö kelpaisi hyvin.

Ruuhkavuodet. Olen nyt väsyneempi kuin vauvavuosina ikinä. Olen silti myös henkisesti eheämpi, kun saan olla muutakin kuin "pelkkä" äiti. (Arvostan suunnattomasti kotiäitejä, minun henkinen kanttini ei sitä kestänyt kahta ja puolta vuotta pidempään.) En mielestäni keksi mitään, mistä voisin karsia, saadakseni arkisin jylläävän ruuhkan helpottamaan. Välillä kiristää pipoa, välillä ei, mutta joka päivä tämä kyllä väsyttää. Onneksi olen oppinut vuosien heräilyn jälkeen vihdoin nukkumaan yöni taas heräilemättä, se on minun ruuhavuosieni hopeareunus. Silti tiedän, että ei tämä tästä tule helpottamaan, vaan tulemme elämään ruuhkavuosia seuraavan vuosikymmenen jos toisenkin.