Olen yleisesti ottaen tyytyväinen elämääni. Onnellinen jopa, jos unohdetaan perisuomalainen vaatimattomuus ja savolainen vähättely. Silti välillä tunnen pienen piston, kateutta vai mitä lie.
Silloin, kun kuulen opiskelutoverin saaneen jälleen ylennyksen. Kun joku toinen muuttaa unelmansa perässä ulkomaille ja kotipaikkakunta vaihtuu vaikkapa Isoon Omenaan. Kun eräs niittää mainetta ja oletettavasti mammonaakin, ja kolmastoista puolestaan kylvää rahaa niin lapsiinsa kuin itseensä.
Silloin minua vähän kirpaisee, kun tuntuu, että he ovat saaneet kaiken: uran, rahaa, perheen. Ei ystävien, rakkaiden menestys, vaan tieto noista puolitutuista ja opiskelutovereista. Heistä, joihin minulla ei ole muuta yhteyttä kuin facebookin uutiset - ja joihin en yhtään sen enempää kaipaakaan.
Pitäisi varmaan piilottaa heidän päivityksensä, koska silloin kun en niitä näe, olen omaan elämääni varsin tyytyväinen. Tyytyväinen siihen, että on töitä. Iloinen asuinpaikastamme. Onnellinen miehestä ja kiitollinen lapsistamme.
Miksi siis tämä tavallinen elämä - tavallisessa suomalaisessa pikkulähiössä, tavallisena äitinä ja tavallisena rivityöntekijänä - tuntuu heihin verrattuna liian vähältä?
PS. Sivupalkin kyselyn mukaan kaipaatte enemmän syvempiä pohdintoja. Tässäpä tämän päiväisen facebookhetken jälkeisiä tunnelmia. Kateus, paljon inhottavampi ja vaikeampi tyydyttää kuin tv:stäkin tuttu PikkuNälkä.
Usein on koti mullin mallin ja lelujen lisäksi äidin mielikin mukkelis makkelis. Välähdyksiä arjesta, jotka haluan muistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti