Peloton

Aina ei osaa ennakoida lapsen reaktioita - tai omiaankaan.

Paluumatkalla mummulasta pysähdyimme iltapalatauolle huoltoasemalle. Esikoinen kaipasi viihdytystä ruokailun ratoksi ja pöydän yllä killunut kirkas kohdelamppu tarjosi oivallisen keinon: varjokuvat!

Emme osanneet aavistaakaan, millaisen käänteen iloisena alkanut koiravarjoleikki saisi. Teimme siis miehen kanssa käsiemme varjoista koirien päät varjoina pöydän pintaan. Ensin Esikoinen innostui, kunnes yhtäkkiä perääntyi syöttötuolissaan aivan taakse ja huudahti:

Pelottaa!

Ressukka oli aivan oikeasti kauhuissaan varjokoirista. Ja mitä tekee kypsä äitinsä? Purskahtaa hysteeriseen naurukohtaukseen!

Onneksi mies sai pidettyä pokkansa paremmin, ja minäkin yritin naamioida nauruni ja keskittyä imettämään Tosikoista.

Loppuruokailu menikin vakuutellessa varjokoirien kiltteyttä. Koitettiin myös selittää, miten nuo koirat tulevat, mutta ei todellakaan mennyt lapselle jakeluun, joten keskityimme lopulta vain vahinkojen minimointiin...