tiistai 11. helmikuuta 2014

Se pieni sana

Edelliseen liittyen, olen lisäksi ottanut itseäni niskasta kiinni, että jos tulee tulistuttua liikaa, myös minun pitää pyytää anteeksi. Liian usein se unohtuu, vaikka aina omilta lapsiltani sitä edellytänkin.
(Sivuhuomautus: Ei ole hellyyttävämpää näkyä, kuin reilu yksivuotias halaamassa ja kuiskaamassa annees.)

Toissa viikonloppuna tämä päätös joutui käytäntöön ja sai vahvistuksen tehostaan. Olimme juuri lähteneet rakkaan kummityttöni synttärijuhlilta ajamaan yötä vasten kotiin pitkää matkaa. Ajotunteja oli edessä neljä, ja minua väsytti jo valmiiksi, koska olin erinäisistä syistä johtuen yksin lasten kanssa liikkeellä ja vasta edellisenä päivänä ajanut saman matkan toiseen suuntaan. Olimme siis juuri startanneet, kun takapenkiltä kuului vienosti:

- Äiti, onhan mulla vaippa?

Kysymyksen voi suoraan suomentaa: Äiti, minulla on pissahätä. Voinko pissata nyt vai täytyykö minun pidätellä.

Vastasin: - Kyllä, sinulla on yövaippa, koska nyt ajetaan yötä myöten kotiin. Voit pissata vaippaan.

- Mutta kakkaa ei voi tehdä vaippaan.

Pohdin hetken vaihtoehtoja: Kakatako vaiko eikö kakata? Kakattaako vaiko eikö kakattaa? Useamman tunnin pidättely ei kuulosta hyvältä vaihtoehdolta, kuten ei useamman tunnin pituinen kakan muhittelu vaipassakaan. Seuraavan kymmenen minuutin sisällä ennen seuraavaa bensa-asemaa ehdin tiukata monta kertaa, onko lapsella nyt ihan ihan oikeasti kakkahätä. Kuulemma on, ei auta kuin keskeyttää matka ennen kuin se on todenteolla alkanutkaan.

Kolmen aakkosen asemalla pohdin jälleen: Jätänkö nukkuvan Tosikoisen autoon vessareissun ajaksi vai herätänkö ja kipitämme kolmistaan vessaan? Kohtalo ratkaisee tämän puolestani ja Tosikoinen herää ihmettelemään hurinan loppumista.

Vessassa on Esikoista ilahduttava pikkupönttö, johon hän tällää pienen pyllynsä tärkeänä. Hetken päästä mieli muuttuu: - Ei tuu mitään, ei oo kakkahätä.

Tästä alkoi alamäki. Minun pinnaani kiristää ja kello juoksee. En osaa luottaa lapsen sanaan, joka vaihtuu joka toisella kysymyksellä: on hätä, ei olekaan, kyllä oli autossa kova hätä mutta ei enää. En voi riskeerata, koska hyviä pysähdyspaikkoja matkamme varrella on harvassa. Väsyneenä ääniraitani taantuu nopeasti naputukseksi, ja päädyn laukomaan viisaita sanoja kuten me emme lähde yhtään mihinkään, ennen kuin se kakka tulee, etkö sinä haluakaan iskän luo?

Tajuan itsekin naurettavuuteni, mutta silti kuohuu yli. Tuhlaamme vessassa vajaan tunnin, jonka jälkeen olen itsekin kurkkuani myöten täynnä omaa nalkutustani. Verenpaineeni huitelee yli mittarilukemien ja korvissani sauhuaa. Autoon paluu ei ole iloinen ja auto startataan kyräilevän hiljaisuuden vallassa.

Vilkaisen peruutuspeiliin ja näen kaksi hämmentynyttä silmäparia. Tavallisesti tähän aikaan he ovat jo olleet pari tuntia sängyssä. Heitä varmasti väsyttää paljon, mutta kumpikaan ei uskalla antaa unelle myöten, vaan molemmat tuijottavat kummissaan eteensä ja välillä toisiinsa. Äidistäkin tuntuu pahalta.

- Hei Esikoinen? Anteeksi, pyydän ja selittelen väsymystäni sekä pitkää ajomatkaa.

- Ei se mitään, toteaa viisas esikoiseni, - Sitä sattuu. Jos väsyttää, voi sulkea silmät ja torkkua autossa.

Nyt jo vähän äitiä naurattaa. Selitän, että valitettavasti minä en voi nukkua, koska minun pitää ajaa autoa. Kerron myös, että Esikoinen on silti omalta kohdaltaan oikeassa. Vartissa molemmat lapset ovat unten mailla, ja minä jään makustelemaan tunteitani sekä tapahtunutta.

En todellakaan ollut rakentava ja turvallinen aikuinen siellä kolmen aakkosen vessassa. Yllätyin itsekin, kuinka kipakat ja täysin turhat sanani sekä äänen korottaminen vain lisäsivät omaakin huonoa tuultani. Vielä enemmän yllätyin siitä, kuinka tuon yhden pienen sanan lausuminen laski välittömästi verenpaineeni normaalilukemiin. En ole aiemmin ymmärtänytkään, kuinka tärkeää on myös itse muistaa pyytää anteeksi lapsiltaan. Tämän opin haluan muistaa.

4 kommenttia:

  1. Ihanaa, kun kirjoitit tämän(kin) tapauksen tänne. Pystyin niin samastumaan tuohon tilanteeseen ja tunteeseen, kun verenpaine nousee ja pipoa kiristää, itsekin tietää olevansa jo ihan älytön, muttei vaan osaa lopettaa. Mutta se on totta, että anteeksi pyytäminen on kyllä niin tärkeää, ihan meille kaikille. Ja miten se vapauttaa, kun saa anteeksi, vaikka sitten niiltä omilta lapsiltaan :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos lämpimästä kommentista, Elma! On hyvä muistutus saada näinkin aikuisena vielä oppia, ja vieläpä omilta lapsiltaan. ;)

      Poista
    2. Voi ei, voin kuvitella tilanteen.

      Paras tapa hillitä itsensä on muistella, miten hölmöltä pikkulapselle räyhäävä aikuinen näyttää. Paitsi, että sillä voi saada itsensä vielä kovemmille kierroksille, kun tajuaa olevansa naurettava ja sekin kenkuttaa. Onneksi lapset antavat vanhemmilleen paljon pahempiakin juttuja anteeksi.

      Poista
    3. Erittäin hyvä vinkki, tuo hölmöltä näyttäminen. Itse olen myös huomannut ja kokenut sen, että räyhäämisestä tulee vain moninverroin huonompi olo - lapsen lisäksi itsellekin. Kun alkaa räyhäämään, alkaa myös enemmän itseä kiukuttaa (jos osaisin, veikkaisin tähän liittyvät ihan jotain kemiallista tai hormonaalistakin ihmiskehossa?) ja sitä vaikeampi on rauhoittua. Ja kun räyhää, menee lapsikin lukkoon ja homma takkuaa entistä enemmän, jolloin taas kiukkukäyrä nousee. Jotta eihän sillä räyhäämisellä edes ikinä mitään saavuta. (Aiheesta ja asiallisesti komentaminen toki asia erikseen.)

      Nooh, onneksi ei äidinkään tarvitse olla valmis ihminen vaan vielä saa oppia ja opetella.

      Poista