Kuukausi takaperin tilanne oli tämä: Mies vietti pitkää päivää
töissä. Tai todennäköisesti se vain tuntui minusta pitkältä. Minä keräsin
aamuisin lapset sängyistään ihmetellen heidän pirteyttään oman väsymykseni
kourissa. Television hassut hahmot antoivat aamuisin auttavan kätensä, että
sain hoidettua aamupesut ja –puurot. Päivät toistuivat samalla päiväunien ja
ruokailujen rytmittämällä rutiinilla, joka alkoi minulle jo maistua hieman
puulta.
Minulle oli siis langennut perinteinen rooli kotona lasten kanssa.
Totuuden nimissä ei se ollut suinkaan ylhäältä päin langetettu, vaan olin itse
oman paikkani valinnut ja halunnut. Tähän asti se olikin tuntunut hyvältä,
mutta kesän aikana huomasin pinnani kiristyneen liikaa ja napsahtelevan poikki
pienestäkin vastoinkäymisestä ja kitinästä. Onneksi muutos oli jo sovittu.
Nyt melkein kaikki on toisin: Minä hiivin aamulla hiljaa ulos varoen
herättämättä lapsia. Mies nostaa vauvan pinnasängystä ja noutaa taaperon
huoneestaan. Hän hoitaa aamutouhut ja ruokailut, päiväunet ja pottailut. Hän
saa kuulla Esikoisen osuvat lausahdukset ja nauraa niille tuoreeltaan, mutta
hän on myös se, joka saa kantaakseen uhmaikäisen kiukut. Mies näkee Tosikoisen
kehityksen ja kuulee kikatuksen, mutta hän myös selättää väsykiukut ja
ruokaraivarit.
Silti yksi asia on ennallaan: nauru. Yhdessä miehen kanssa hekotamme
Esikoisen kielikukkasille, ylpeinä hymisemme Tosikoisen kasvulle, ja ehkäpä
tärkeimpänä jaksamme edelleen nauraa toistemme puujalkavitseille. Nauramme
yhdessä ja erikseen, yksin, kaksin, kolmisin ja nelisin. Tosikoinen kikattaa
kaikessa mukana vauvaninnokkuudellaan, ja Esikoinen on jo alkanut kehitellä
omia pikkuvitsejään. Ja tuo mies. Hän on komea ja pätevä, ehdottoman luotettava
ja maailman paras isä. Silti hänen paras piirteensä on huumori. Hän jaksaa
naurattaa minua vuodesta toiseen. Toivottavasti hänellä on yhtä hauskaa minun
kanssani, kuin minulla on hänen kanssaan.
***
Note: Tämä on osallistuminen ainekirjoitushaasteeseen. Kouluaikoina rakastin äidinkieltä ja kirjoittamista, joten halusin heittää oman kokeiluni ilmoille myös. En nyt ole aivan varma, osuuko tuotokseni virallisesti ainekirjoituksen piiriin, vai meninkö liikaa kirjoitelman puolelle. Itselleni tuttuun tyyliin pääsen myös varsinaiseen otsikon asiaan vasta viimeisessä kappaleessa. Onneksi näillä ei liene väliäkään, kunhan oli hauskaa tätä tehdessä. Kommentoikaa, jos haluatte lisää näitä! :)
OIkein hyvin osui haasteeseen! Ja tosi kiva kirjoitus. Kiitos siitä ja onnellista syksyä! :)
VastaaPoista