Puutteen suru

Voiko surra jonkin sellaisen menetystä, mitä ei ole koskaan omistanutkaan? Jotain, joka on ollut vain ajatuksen tasolla, jos edes sitäkään?

Voiko kaivata jotain sellaista, jota ei ole koskaan saanut? Jotain, jonka järkevyydestä ei ole edes varma, mutta joka kolkuttelee ajatuksissa? "Uskaltaisinko, pystyisinkö...?"

Voiko vuodattaa kyyneleitä sellaisen edestä, joka ei ole ollut omaa, ei käsin kosketettavaa, ei muuta kuin mielikuvitusta?

Ja kuinka selittää näitä tunteita sellaiselle, jolle vain konkreettinen on "oikeaa"?

Sudenkuoppa

Minulla on periaatteessa kaikki hyvin. Minulla on kaksi ihanaa ja rakastettua lasta, onnellisesti odotettuja ja päivieni naurattajia - joskin juuri nyt tahto- ja uhmaikien kourissa jatkuvasti välillä rasittavia, mutta niin tuon ikäisten kuuluukin olla.

Lisäksi minulla on maailman paras aviomies. Hän on osallistuva isä ja kotimme peruskallio. Hoidamme kodin ja lapset aikalailla tasan puoliksi, tai kenties jopa fifty-sixty niin, että hän hoitaa isomman kimpaleen.

Olemme juuri muuttaneet unelmiemme kotiin, ja meillä molemmilla on hyvin töitä. Elämme ruuhkavuosia töiden, harrastusten, opintojen ja lastenkasvatuksen pyörteissä, mutta silti parisuhteemme voi hyvin. Minun mielestäni jopa paremmin kuin esimerkiksi vuosi sitten.

Silti.

Minun henkeni on väsynyt ja mieleni särkynyt. Yllä olevat huomioon ottaen tuntuu nurinkuriselta, että juuri nyt tunnen näin. Että juuri nyt koen tipahtaneeni äitiyden sudenkuoppaan, josta en pääse yksin ylös.

Onneksi ei tarvitsekaan yksin yrittää. Mies kuuntelee ja tukee, vaikkei voikaan ymmärtää tuntemaani. Pian minua kuuntelee myös joku muu, joka saa siitä palkkaakin.

Uusi

Tuijotan takapihalle,

omaa takapihaamme,

leikkimökkiä (naapurin) ja

ränsistynyttä puumajaa (rajan takana).

 

Lasten haravat nojaavat terassin kaiteeseen,

pulkka jo odottaa

tulevia kinoksia.

Sade tuoksuu ja

tuuli vihmoo kirpeästi.

 

Hymyilen.

Tämä on minun.

Tämä on meidän.

Muutos

Nämä seinät

ovat nähneet meidät

onnellisimmillamme,

heikoimmillamme.

Nämä muistot

kaikista kauneimmat,

rumimmatkin,

suljen sydämeeni

samalla kun painan kiinni

viimeistä kertaa

tämän oven.

Tahroja paperilla

Kun neuvolapsykologin luona saa masennustestistä arvion "lieviä masennusoireita" ensi kertaa elämässään, se pysäyttää. Inhottavinta on se, että tätä seuraavana päivänä koko aamupäivä lasten kanssa menee huonommin kuin viikkoihin. Jakelen jäähyjä, taannun taaperon tasolle karjumaan ja lopulta lukittaudun vessaan yksin itkemään.

Kun olisi liian paljon sanottavaa liian painavasta aiheesta, istun vain jähmettyneenä pala kurkussa enkä saa avattua solmuja edes paperille.

Kun omassa pääkopassa mättää niin paljon, että huomaan vain huutavani lapsille, itkeväni yksinäni tai märehtiväni näitä edellisiä, hautaudun makuuhuoneeseen lukemaan blogeja muiden elämästä ja mietteistä. Toivoen, että olisin mieluummin joku heistä, kuin tämä epäonnistunut kasa tässä.

Riitänkö minä?

Esikoinen on tällä hetkellä hyvin kiinnostunut vauvoista. Ei tosin niinkään perinteiseen kolmivuotiaan malliin eli hoivaamalla vaikkapa vauvanukkeja, vaan leikkimällä itse vauvaa. Joskus hän on ihmisvauva, vielä useammin kissa- tai pupuvauva. Näin hän saa varmasti paljon huomiota. silityksiä, halauksia ja syliaikaa. Erään kerran hän alkoi autossa ääneen pohtimaan vauvoja:

- Äiti, ei me kyllä tarvita vauvaa. Ei meille mahdu! Meillä on jo minä. Ja Tosikoinen. Meitä on jo kaksi. Kolme on liikaa. Kyllähän minä riitän?

Olen tämän jälkeen huomannut pohtivamme lapsilukuamme yhä useammin. Varsinkin kun aihe on ollut viime viikkoina tapetilla useammassakin blogissa: miksi on päädytty tiettyyn lapsilukuun, ja onko se ollut oma päätös vai jonkun/jonkin muun lopputulema. Olen itse kaksilapsisesta perheestä, ja jotenkin aina kuvittelin itsekin saavani kaksi lasta; Se oli minulle normi. Kuitenkin jo Esikoisen odotusaikana (ja huolimatta ajoittain henkisesti rankasta vauvavuodesta) aloimme Miehen kanssa haaveilemaan kolmesta lapsesta.

Esikoisen sanojen jälkeen olen alkanut pohtia, onko minulla itsekäs oikeus haluta kolmas lapsi, vaikka nämä kaksi nykyistäkin pitävät kädet (ja hermot) täynnä? Mihin väliin se kolmas mahtuisi? Millä hermoilla häntä kasvattaisi?

Tietenkään ei saa laittaa liikaa painoarvoa pienen lapsen sanoille, mutta tämä sama teema on ollut havaittavissa muissakin Esikoisen puheissa ja mietteissä. Ajoittain olen epäillyt, että Esikoinen saattaisi olla kokonaisuudessaan tyytyväisempi lapsi, jos hän olisi saanut olla ainoa lapsi. Toki hän ei nykyään edes muista aikaa ilman Tosikoista eikä enää osaisi varmasti elää ilman häntä, mutta silti... Olemme järkyttäneet hänen maailmaansa jo yhden sisaruksen verran, miten hänen kävisi jos hänelle ilmaantuisi toinen sisarus - joka tunnetusti vauvavuoden aikana veisi leijonan osan äidin sylistä?

Miten vakuuttaa kolmivuotiaalle, että kyllä rakkaani, sinä riität meille aina juuri tuollaisena kuin olet. Aina.Mutta ei myöskään olisi sinulta (saamastasi rakkauden määrästä) pois, jos meillä olisi perheenjäseniä enemmänkin?

Ylpeä isä

Mies haki männä viikolla lapsia hoidosta, kun Esikoinen pukemisen yhteydessä jumiutui tavaamaan hoitopaikan ovesta kirjain kirjaimelta:

- Äs, ii, äl [suom.huom. är], koo, uu, tee.

- Hienoa! kehui ylpeä isä haltioissaan: kolmevuotiaamme osaa lukea!
- Mitä siinä lukee?

- Ovi! päätti tomera Esikoinen, loogisen päättelykyvyn maisteri. Mies tyytyi tekemään henkisen facepalmin, minä olen silti edelleen ylpeä pikkuihmisemme kirjaintunnistuksesta sekä pettämättömästä päättelystä.