Kakkonen on välillä ykkönen

Vaikka lapsia on jo kaksi, on Tosikoisenkin kohdalla saanut ihmetellä ja ihastella aivan uusia taitoja. Kuinka hänellä alkaa pieni peppu heilumaan heti Timpan tunnarin kuullessaan, eikä isosiskolla aikoinaan ollut tippaakaan rytmiä veressä. Kuinka hän tapailee alle vuosikkaana jo puolenkymmentä sanaa, kun Esikoisen sanavarasto koostui tasan kahdesta "sanasta": tau ja toi.

Tosikoinen ei ujostele eikä arastele vaan solahtaa heti menoon mukaan hurmaavalla tyylillään päinvastoin kuin hitaasti lämpenevä Esikoinen. Hän ei kaipaa jatkuvaa viihdyttämistä vaan mennä touhottaa omaan tahtiinsa ja etsii itse kiinnostavimman aktiviteetit.

Ihanan erilaisia, silti yhtä rakkaita.

Äidin kehut

Tosikoisen imetys on kääntymässä loppua kohti, joten olen yrittänyt luopua kotonakin imetyspaitojen käytöstä. Nuo viime vuosien aikana tutuiksi ja turvallisiksi käyneet paitulit ovat salakavalasti muuttuneet kotipaidoiksi, vaikken enää päivän mittaan imetäkään ja aamu- sekä iltaimetyksen sujuisivat hyvin tavallisillakin paidoilla.

Sunnuntaina pukeuduinkin pitkästä aikaa kotona johonkin muuhun. Tällä kertaa vetäisin vajaahihaisen trikoopaidan päälle hihattoman, osittain pitsisen topin. Lapsetkin selkeästi huomasivat muutoksen ja Esikoinen kehui vilpittömästi:

Äiti, tosi ihana ruokalappu sulla!

Selvittelyä

Lapsien ajatuksenjuoksu on ihastuttavan intuitiivista. Viikolla Mies oli ollut autolla liikenteessä lasten kanssa, pohtinut hetken parkissa jatkosuunnitelmaa ja tokaissut Esikoisen kyselyyn: Iskä miettii.

Esikoinen oli välittömästi laukaissut vastaan:

Iskä, älä mieti. Mää selvitän!

Älä iskä pelkää

Näköjään viime viikonloppuinen patteriepisodi on jäänyt Esikoisenkin mieleen. Hänelle on kuulemma tullut tavaksi - ilman aikuiselle loogista syytäkään - lausahtaa:

Iskä, älä pelkää. Mää etin patterin.

Tämä tapaus tullaan muistamaan kau-an. ;)

Puolensa ja puolensa

Nyt minäkin saan tuntea sen, miltä tuntuu, kun pitkän (tai ainakin pitkältä tuntuneen) työpäivän päätteeksi kotiin palatessa vastaan juoksevat ne maailman rakkaimmat pikkuriiviöt kiljuen innoissaan: "Äiti, äiti, äitii!"

Nyt minäkin alan ymmärtää sen, miten väsynyt voi työpäivän jälkeen olla, vaikka olisi ollut kuinka mielenkiintoinen ja miellyttävä päivä töissä.

Uusi aika

Ensimmäinen työaamu yli kahteen vuoteen. On vielä pimeää, kun hiivin täsmäimettämään Tosikoista. On haikeaa pidellä hänen unenlämpöistä pientä - mutta silti jo suurta, hänkään ei ole enää pikkuvauva! - kehoaan. Laskiessani häntä takaisin sänkyyn Tosikoinen meinaa herätä, mutta tyyntyy onneksi pian ja tasainen tuhina kuuluu oven taa.

Touhuilen hiljaa. Meikkaaminen sujuu hieman kankeasti. Syön aamupalaksi lapseni muroja, koska näköjään "aikuisten" muromysli onkin päässyt loppumaan. Pakkaan Miehen ostaman energiajuoman käsilaukkuun. Jalassa minulla on uudet farkut, uusi rento jakku odottaa henkarilla, paidaksi valitsen kuitenkin jotain tuttua ja turvallista - itseironisesti äitiysmallistosta. Pitkästä aikaa pujotan korvikset korviini ja sujautan rannekorun lukon kiinni. Tuttu univormu jää kuitenkin hieman vajaaksi; Rannekelloa en saa vielä tänään ranteeseeni, kaikkien kellojeni patterit ovat tikittäneet loppuunsa korulaatikossa. Kaksi vuotta ilman rannekelloa on jättänyt jälkensä niihinkin.

Kohta lapset heräävät, mutta haluan livahtaa sitä ennen jo pois. En halua riskeerata itkun kanssa. Siis että minua itkettäisi, ei lapsia. Starttaan auton seitsemältä. En muista, milloin viimeksi olisin ollut niin varhain jo valmiina lähtöön. Huomaan moottoritiellä, että en todellakaan ole ainoa liikenteessä. Onneksi anopin ja Miehen neuvot ilmaisista parkkipaikoista työpaikan lähellä pitävät paikkansa.

Pyydän kollegaa tulemaan avaamaan ulko-oven. On vielä niin varhaista, että keskuslukitus on vielä päällä, eikä minulla ole vielä omaa kulkuavainta.

Olo on haikea, jännittynyt, vireä ja väsynyt. Kaikkea yhtä aikaa.

Tietokonetta avatessa tuntuu kuin en olisi vuosia poissa ollutkaan.

Sunnuntain rattoisat

Mies, kaipaatko äksöniä sateiseen sunnuntaihin lasten kanssa? Jätä pieni nappiparisto sohvalle ja seisomaan opetteleva alle vuosikas hetkeksi kahden samaan huoneeseen. Palattuasi ihmettele, missä paristo on, käännä kämppä ylösalaisin (kerran, kaksi, kolmekin kertaa), herätä päiväunia nukkunut isosisko ja kysele häneltä paristosta, soita muina miehinä kesken kirpparikeikan vaimollekin "oletko sattunut näkemään", googlaa kaikki yksityiskohtaiset patterinielemiskeskustelupalstat ja aja lopulta päivystykseen. Saas nähdä mihin suuntaan jännitystarina vielä kehittyy... :/