Itse osallistun kolmatta kertaa, ja tällä kertaa otin vapauden muokata annettua otsikkoa kahden kirjaimen verran tiputtamalla perästä omistusliitteen. Meinasin ensin kirjoittaa kevyemmän tarinan, mutta jostain syystä tämä aihe puski läpi. Aihe on minulle vaikea, enkä olisi ensin halunnut päästää sitä eetteriin, mutta koska tämä idea ei jättänyt minua rauhaan, päätin rohkaistua ja antaa mennä.
Paras ystävä
Tosikoinen konttaa Esikoisen perässä, aina ja kaikkialle. Hän ihailee isosiskoaan rajattomasti, matkii tätä hyvässä ja pahassa, tahtoo aina olla tämän lähellä halusi Esikoinen sitä tai ei. Jos Tosikoinen osaisi, hän varmasti kuvailisi Esikoista parhaaksi ystäväkseen.
Oivallus vei minut omaan lapsuuteeni. Minulla ja omalla siskollani on sama ikäero kuin omilla lapsillani, ja oma siskoni on ollut myös minun idolini. Hänellä on ollut varmasti minua kohtaan samanlaisia ristiriitaisia tuntemuksia kuin Esikoisella Tosikoista kohtaan, emmekä olleet lapsena parhaita ystäviä. Siskollani oli oma tiivis kaveripiirinsä ja oma paras ystävänsä. Hän on aina ollut meistä ulospäinsuuntautuneempi, seurallisempi, aktiivisempi porukassa kuin porukassa. Minun oli hiljaisena ja ujompana vaikea yltää edes lähelle samaa.
Tyttöjen välinen ystävyys on hankalaa ja rajoittuneempaa kuin pojilla, jotka viihtyvät laajemmassakin ystäväpiirissä ja joiden säännöt ystävyydessä ovat sallivampia. Tytöillä kuuluu olla vain yksi paras ystävä; kolmas pyörä on aina liikaa. Minä en koskaan löytänyt omaa vakituista pariani, vaan seilasin tilanteiden mukaan. Olin se varaystävä, jonka seurassa saattoi olla, jos se oma parhain ystävä oli sairaana tai jos he olivat riidoissa.
Ala-asteella kysyin eräältä tytöltä, voisinko joskus tulla heille leikkimään koulun jälkeen. Tämä tyttö vastasi, että hänen täytyy varmistaa asia ensin äidiltään. Seuraavana päivänä kysyin, oliko hän kysynyt asiaa äidiltään, muttei tyttö ollut kuulemma vielä niin tehnyt. Esitin saman kysymyksen useampana päivänä, kunnes lopulta tyttö puuskahti, ettei hänen tarvitse sellaisia asioita äidiltään kysyä, vaan kyllä heille saa tulla leikkimään, jos tyttö niin pyytää. Rivien välistä luin, että minua ei ollut pyydetty. Tällaisien pienien tapauksien vuoksi ujouteni kuori vahvistui ja arkailin lopulta edes yrittää. Vietin ala-asteella monet välitunnit yksin. Oli helpompaa paeta penkin nurkkaan lukemaan kirjaa tai selailemaan tarrakirjaa kuin yrittää tyrkyttää itseään muiden seuraan.
Yläasteella hetken jo luulin löytäneeni sielunkumppanin, kunnes kävi ilmi, että tunne oli ajan myötä muuttunut yksipuoliseksi. Eri kouluihin siirtyminen yhdeksännen luokan jälkeen toi ystävälleni uuden kaveripiirin ja uudet ideat. Aloin saamaan todella loukkaavia puheluita tuntemattomasta, salatusta numerosta. Purin tunteitani ystävälleni ja poruin ilkeitä sanoja hänen olkaansa vasten, kunnes myöhemmin kävi ilmi, että huorittelupuheluiden taustalla olikin juuri tämä tyttö uuden ystävänsä kanssa. Iän myötä loukkauksetkin kehittyvät. Pelkkä torjuminen ei enää riitä vaan kavereiden painostuksen ja hyväksynnän janoamisen myötä halutaan mennä pidemmälle, loukata syvemmin, ansaita pisteitä muiden silmissä satutetusta huolimatta.
Kaikki lapsuuden "parhaat" ystävyyteni ovat olleet lyhyitä pestejä, päivistä ja viikoista arviolta enintään vuoden mittaisiin asti. En ole yhteydessä heistä kehenkään enää, satunnaisia ja pinnallisia some-päivityksiä lukuunottamatta. Pitkään luulin, että vika on minussa, varsinkin koska sain seurata vierestä siskoni onnistuneita ja pitkäkestoisia ystävyyssuhteita. Olen jälkikäteen kuullut ihmisten pitäneen minua ylpeänä, ylemmyydentuntoisena, ylenkatsovana, muka muita parempana. Oli shokki ymmärtää, että itseni suojeleminen ja ujo vetäytyminen on tulkittu niin väärin. Olen surullinen nuoremman minäni puolesta, vaikka pystyn itsekin nyt näkemään, miksi näin on luultu. Kuitenkin vasta aikuistuttuani olen ymmärtänyt, ettei minussa ole mitään vikaa. Tyttöjen välisessä ystävyydessä on paljon sanattomia sääntöjä, rivien välistä lukemista, ja jotain, jota en vieläkään ymmärrä.
Kahden tytön äitinä ja omalla kokemustaustallani en voi olla huolehtimatta lapsieni tulevaisuudesta ihmissuhteiden verkossa. En voi olla pohtimatta, saako hitaasti lämpenevä Esikoinen pinnallisten tuttavuuksien lisäksi myös syvempiä ystävyyssuhteita. Olemme luonteeltamme niin samankaltaisia, että sydäntäni särkee, kun kuvittelen häntä alakoululaisena: Jääkö hänkin yksin penkin reunalle kirjaa selailemaan tai pelikentän laidalle tikulla maahan piirtelemään? Jos jo viisitoista vuotta sitten minä sain kokea kännykän kautta kiusaamista, millaiseen some-viidakkoon olen kasvattamassa omia tyttöjäni? Pystynkö antamaan heille tarpeeksi hyvät eväät säilyttämään itsetuntonsa muista ihmisistä huolimatta mutta ei muiden kustannuksella? Osaanko rakentaa heihin äitisuhteen rinnalle myös ystävyyssuhteen, jotta he uskaltaisivat teineinäkin jakaa kanssani niin ne ihanimmat kuin kipeimmätkin asiat? Kuinka pystyisin siirtämään heille tärkeimmät oppini ystävyydestä ilman, että heidän pitäisi itse oppia nämä kantapään kautta?
En ymmärrä vieläkään tyttöjen välistä ystävyyttä, ja olenkin kiitollinen, että nuo petolliset vuodet ovat minulla jo takanapäin. Sen sijaan olen oppinut jotain muuta: Minä en tarvitse yhtä parasta ystävää, minulla on jo kaikki, mitä tarvitsen. Minulla on rakas sisko, jonka kanssa olemme lapsuuden kinastelujen jälkeen vihdoin löytäneet samalle sivulla. Olemme nyt läheisempiä kuin koskaan aiemmin. Hän on minun ystäväni, jolle voin jakaa kaiken, mitä haluan. Minulla on äiti, jonka lasken myös ystäväkseni. Hän on se rima, mihin itsekin tahdon kasvattajana yltää. Hänen seurassaan taannun ajoittain lapseksi tai teiniksi, eikä se ole kaunista katseltavaa, mutta hän on silti aina turvaamassa selustaani. Minulla on myös ihana Mies, jonka kanssa saan olla oma itseni ja joka on kannustanut minua aina olemaan juuri sellainen kuin olen. Hän ei ole pelkästään paras ystäväni, hän on rakastettuni ja uskottuni, tukeni ja turvani, elämäni peruskallio.
Näiden lisäksi minulla on sekalainen joukko aikuisena keräämiäni ystäviä: kollegoita, entisiä työkavereita, sattuman kautta tavattuja ysväyydeksi kehittyneitä tuttavuuksia, sekä uusimpana joukko vankkaa vertaistukea tarjoavia äitikavereita. Kaikilla heillä on paikkansa ja asemansa minun elämässäni, mutta tiedän, että aina suhteemme eivät ole tasavertaisia: Koen varmasti jonkun heistä tärkeämmäksi ystäväksi kuin mitä tuo henkilö kokee minut - ja se ei haittaa. Uskon, että suurin osa heistä säilyy elämässäni vuosikymmeniä. Nämä ovat suhteita, joita haluan vaalia, mutta vain niin kauan, kun voin pysyä niissä rehellisenä myös itselleni. Hiljalleen olen ystävystynyt itseni kanssa, ja olen huomannut, että kyllä tästäkin tyypistä kannattaa pitää kiinni.
