Muutos

Nämä seinät

ovat nähneet meidät

onnellisimmillamme,

heikoimmillamme.

Nämä muistot

kaikista kauneimmat,

rumimmatkin,

suljen sydämeeni

samalla kun painan kiinni

viimeistä kertaa

tämän oven.

Tahroja paperilla

Kun neuvolapsykologin luona saa masennustestistä arvion "lieviä masennusoireita" ensi kertaa elämässään, se pysäyttää. Inhottavinta on se, että tätä seuraavana päivänä koko aamupäivä lasten kanssa menee huonommin kuin viikkoihin. Jakelen jäähyjä, taannun taaperon tasolle karjumaan ja lopulta lukittaudun vessaan yksin itkemään.

Kun olisi liian paljon sanottavaa liian painavasta aiheesta, istun vain jähmettyneenä pala kurkussa enkä saa avattua solmuja edes paperille.

Kun omassa pääkopassa mättää niin paljon, että huomaan vain huutavani lapsille, itkeväni yksinäni tai märehtiväni näitä edellisiä, hautaudun makuuhuoneeseen lukemaan blogeja muiden elämästä ja mietteistä. Toivoen, että olisin mieluummin joku heistä, kuin tämä epäonnistunut kasa tässä.

Riitänkö minä?

Esikoinen on tällä hetkellä hyvin kiinnostunut vauvoista. Ei tosin niinkään perinteiseen kolmivuotiaan malliin eli hoivaamalla vaikkapa vauvanukkeja, vaan leikkimällä itse vauvaa. Joskus hän on ihmisvauva, vielä useammin kissa- tai pupuvauva. Näin hän saa varmasti paljon huomiota. silityksiä, halauksia ja syliaikaa. Erään kerran hän alkoi autossa ääneen pohtimaan vauvoja:

- Äiti, ei me kyllä tarvita vauvaa. Ei meille mahdu! Meillä on jo minä. Ja Tosikoinen. Meitä on jo kaksi. Kolme on liikaa. Kyllähän minä riitän?

Olen tämän jälkeen huomannut pohtivamme lapsilukuamme yhä useammin. Varsinkin kun aihe on ollut viime viikkoina tapetilla useammassakin blogissa: miksi on päädytty tiettyyn lapsilukuun, ja onko se ollut oma päätös vai jonkun/jonkin muun lopputulema. Olen itse kaksilapsisesta perheestä, ja jotenkin aina kuvittelin itsekin saavani kaksi lasta; Se oli minulle normi. Kuitenkin jo Esikoisen odotusaikana (ja huolimatta ajoittain henkisesti rankasta vauvavuodesta) aloimme Miehen kanssa haaveilemaan kolmesta lapsesta.

Esikoisen sanojen jälkeen olen alkanut pohtia, onko minulla itsekäs oikeus haluta kolmas lapsi, vaikka nämä kaksi nykyistäkin pitävät kädet (ja hermot) täynnä? Mihin väliin se kolmas mahtuisi? Millä hermoilla häntä kasvattaisi?

Tietenkään ei saa laittaa liikaa painoarvoa pienen lapsen sanoille, mutta tämä sama teema on ollut havaittavissa muissakin Esikoisen puheissa ja mietteissä. Ajoittain olen epäillyt, että Esikoinen saattaisi olla kokonaisuudessaan tyytyväisempi lapsi, jos hän olisi saanut olla ainoa lapsi. Toki hän ei nykyään edes muista aikaa ilman Tosikoista eikä enää osaisi varmasti elää ilman häntä, mutta silti... Olemme järkyttäneet hänen maailmaansa jo yhden sisaruksen verran, miten hänen kävisi jos hänelle ilmaantuisi toinen sisarus - joka tunnetusti vauvavuoden aikana veisi leijonan osan äidin sylistä?

Miten vakuuttaa kolmivuotiaalle, että kyllä rakkaani, sinä riität meille aina juuri tuollaisena kuin olet. Aina.Mutta ei myöskään olisi sinulta (saamastasi rakkauden määrästä) pois, jos meillä olisi perheenjäseniä enemmänkin?

Ylpeä isä

Mies haki männä viikolla lapsia hoidosta, kun Esikoinen pukemisen yhteydessä jumiutui tavaamaan hoitopaikan ovesta kirjain kirjaimelta:

- Äs, ii, äl [suom.huom. är], koo, uu, tee.

- Hienoa! kehui ylpeä isä haltioissaan: kolmevuotiaamme osaa lukea!
- Mitä siinä lukee?

- Ovi! päätti tomera Esikoinen, loogisen päättelykyvyn maisteri. Mies tyytyi tekemään henkisen facepalmin, minä olen silti edelleen ylpeä pikkuihmisemme kirjaintunnistuksesta sekä pettämättömästä päättelystä.

Pohjalla on ruma maailma

Ajoin eilen kolmistaan lasten kanssa pitkän ajomatkan, useita satoja kilometrejä sukuloimasta takaisin kotiin. Menomatka viime sunnuntaina sujui hyvin, mutta tämä paluumatka oli suorastaan helvetillinen. Tämän alemmas vanhemmuudessa en ole aiemmin vajonnut, ja toivon todella, etten tämän alemmas enää pääsisikään. Matka oli todellinen pohjanoteeraus. Ehkä ajoitus oli huono ja kuumuus teki varmasti tehtävänsä. Myös lapsia taisi alkaa nyppiä olla 24/7 toistensa seurassa ja kirjaimellisesti kylki kyljessä. Pahin taisin kuitenkin olla minä itse.

Olen aina ollut helposti tulistuvaa sorttia, ja kun minä tulistun, minä huudan. Myös lapsemme huutavat ja kirkuvat korvia vihlovasti kiukustuessaan vähäisestäkin asiasta - varsinkin Esikoinen. Tämä on äärimmäisen är-syt-tä-vää, ja eilen havahduin siihen, etten voi tästä huonosta tavasta syyttää ketään muuta kuin katsomalla peiliin. Eilinen ajomatka eskaloitui nahistelusta todelliseksi molemminpuoliseksi kiljumiskarkeloksi (vaikka siitä meiningistä oli kyllä hupaisat karkelot niin kaukana kuin olla voi) ja kulminoitui äkkipysäytykseen tien varteen bussipysäkille. Hyppäsin autosta ulos korvat sauhuten ja silmät kyynelehtien voimatta sanoa lapsille sanaakaan.

Jo muutaman minuutin tepastelu rauhoitti minua, mutta autolle palatessani löysin sieltä - luonnollisesti - lapsetkin kyynelissä. Yritin kertoa heille, että kiukkuni oli niin suuri, ettei se mahtunut enää autoon. Sanoin, etten halunnut huutaa heille, mutta heidän tahallinen kiusantekonsa ja tuhmuilunsa (ts. tietävät tekevänsä kiellettyjä asioita ja tekevät niin siitä huolimatta odottaen vain äidin reaktiota) saivat minut neuvottomaksi, enkä tiennyt mitä tehdä, koska he eivät totelleet minua, vaikka tiesivät tekevänsä väärin. Sen takia pysäytin auton, koska en halunnut enää huutaa heille (eikä se mitään tehonnutkaan), ja minua kiukutti niin kovin, etten keksinyt muutakaan. Vakuutin myös, että äiti ei koskaan jätä heitä yksin vaan tulee aina takaisin, mutta joskus kiukku käy niin suureksi, että äitin on noustava pois autosta päästääkseen kiukun ulos ilmaan.

Esikoinen oli todella pahoillaan ja uskoin hänen jopa ymmärtävän jotain. Tosikoinen oli liian pieni ymmärtämään, mutta rauhoittui hänkin helposti. Jatkoin matkaa luullen, että loppumatka (vaivaiset 40km verrattuna kokonaismatkaan) sujuisi melko hyvin. Turha luulo. Kello kävi jo iltakymmentä, jolloin tavallisesti lapset ovat olleet nukkumassa jo pari tuntia. Tällä kertaa autossa ei unettanut ja pian meno jatkui entisellään. En osannut olla itsekään kovin aikuinen, vaan otin heidän iltavillinsä henkilökohtaisena kettuiluna, koska he tekivät kyllä kaikki kielletyt temppunsa, mitä ikinä keksivät. Minä keskityin vain pitämään auton tiellä ja tuijottamaan hupenevia kilometrejä gps-laitteessa. Halusin palavasti kotiin päästäkseni rauhaan ja edes hetkekesi eroon lapsistani.

Loppumatkana en sentään enää huutanut, mutta kyyneleet valuivat poskillani, joita Esikoinen aina välillä ihmetteli. Selitin hänelle monta kertaa olevani surullinen, koska en tiennyt mitä tehdä heidän kanssaan, koska he eivät tottele minua. Olin rehellisesti ymmälläni, mutta eihän 3-vuotiaalle olisi silti kannattanut tuollaista sälyttää. Liian pienelle.

Kotiin päästyäni luovutin lapset Miehelle ja pakenin autoa purkamaan. Palasin sisälle vasta, kun olin täysin varma lasten olevan jo sängyissään.

Aamu ei ole tuonut helpotusta. Koen suurta syyllisyyttä eilisestä huutamisestani, kauhua ajomatkaa muistellessani ja täydellistä neuvottomuutta omassa äitiydessäni. Olen niin pettynyt itseeni. Tunnen kaivaneeni itselleni kuopan, josta en pääse ylös. Pelolla odotan ylihuomista, jolloin minun pitäisi olla jälleen yksin vastuussa lapsistamme Miehen mennessä töihin. Eilisen jälkeen minusta tuntuu niin totaalisesti, etten kykene enää tähän.

Kuinka monta napaa ihmisellä on?

Suihkun jälkeen kuivattelemme Tosikoisen kanssa kaksin. Hän huomaa rintani, osoittaa toista nänniäni ja toteaa:

- Napa!

Ei aivan, mutta melkein. Oli jälleen naurussa pitelemistä. :)

Sydämellistä

En aina ole ihan varma, mitä kaikkea Tosikoinen ymmärtää. Siis sanojen tarkoituksista. Paljon hän höpöttää, ja joskus yllättyy, kuinka paljon hän hoksaakin - ja joskus ei tunnu tajuavan millään mitään yksinkertaistakaan. Oli miten oli, ihania lausahduksia häneltä tulee, käyttipä hän sanoja joita ymmärtää tahi ei. Yleensä lauseet ovat hassuja tai vähän vinksallaan, mutta tänään todistin jotain todella kaunista.

Tosikoinen ja Esikoinen leikkivät keskenään sulassa sovussa (hah, edes kerran kuukaudessa!), kun Esikoinen ojensi Tosikoiselle jonkin tämän kaipaaman lelun. Automaattisesti ja huolellisesti artikuloiden Tosikoinen vastasi:

- Kiitos, lakas.

Onko mitään suloisempaa?!

Vaikkei Tosikoinen (reilu 1,5vee) vielä täysin ymmärtäisikään sanaa "rakas", tietää hän sen tarkoittavan jotain hyvää ja kehuvaa, positiivista ja iloista. Ja lienee jotain tullut tehtyä oikein, kun hän ylipäätään osasi kiittää! ;D