keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Vereslihalla

Valeäiti kirjoitti eilen erittäin vaikeasta asiasta otsikolla "Löisinkö?". Se kolahti kovaa ja riipaisi niin läheltä, että en voi olla kirjoittamatta omaa näkökulmaani. Tämä on minulle äitiydessäni se vaikein pala, jota yhä yritän sulatella.

Viittasin viime syksynä hankalaan vaiheeseen, jota kävin läpi. Tilanne on jo helpottanut ja sain ammattilaiselta kaipaamaani tukea ja neuvoja. Silti työstän yhä tätä asiaa. Päivittäin. Ja tulen varmasti työstämään vielä kauan aikaa, kenties koko lopun ikäni. En aikaisemmin osannut enkä halunnutkaan avautua tästä kipeästä aiheesta, mutta nyt Valeäidin rohkean avauksen myötä - ja oman pahimman karikon ylitettyäni - tuntuu, että aika on kypsä.

Havahduin syksyllä siihen, että en ollut enää kovinkaan mukava äiti. Toki rakastin ja kehuin lapsiani, mutta yhä enenevissä määrin - ja yhä kovemmilla volyymeilla - huusin ja raivosin heille. Pikkuhiljaa olin ajautunut tilanteeseen, jossa en enää kestänyt lasteni aivan normaalia ja ikään kuuluvaa uhmaa ja tahtokiukkuamista. Päivät olivat taistelua, jossa me emme taistelleet rinnakkain tunnekuohuja opetellaksemme vaan toisiamme vastaan. Häpesin käytöstäni: Kuinka pystyn kohtelemaan niin kamalalla tavalla elämäni rakkaimpia ihmisiä ja suurimpia ylpeyden ja ilon aiheitani?

On jotain pysäyttävää huomata kirkuvansa naama punaisena pienelle lapselle. Niin kovaa, että omaan kurkkuunkin sattuu. Tehostaen sanojaan hakkaamalla avokämmenillä lattiaan tai seinään niin lujaa, että kämmeniä kihelmöi kauan jälkikäteenkin.

Voin vain kuvitella, kuinka pelottavaa tuo on ollut lapsilleni.

Nuo hetket ovat ainoita asioita elämässäni, joita todella, todella kadun sydämeni pohjasta. Olen tehnyt muitakin virheitä toki, tietenkin ja paljonkin, mutta vain nuo hetket haluaisin poistaa kokemuksistamme, jos se olisi mahdollista.

Lopulta otin ratkaisevan askeleen. Olen erittäin huono puhumaan vaikeista asioista kasvotusten, joten Tosikoisen kaksivuotisneuvolan alla lähetin terkkarillemme sähköpostia, jossa kerroin näistä hetkistä. Siitä kuinka ne ovat eskaloituneet yhä pahemmiksi ja kuinka pelkään, mitä tapahtuu, jos ne vielä vain jatkavat pahenemistaan. Kerroin, etten enää itse osannut korjata tilannetta ja käytöstäni, vaikka halusinkin. Olin muuttunut sellaiseksi ihmiseksi, sellaiseksi äidiksi, jollainen en todellakaan halunnut olla. Jos kuka tahansa muu olisi kohdellut omia lapsiani vastaavalla tavalla, en olisi enää luottanut lapsiani hänen huomaansa. Mutta koska minä olin äiti, lapsillani ei ollut vaihtoehtoja.

Terkkarin suosituksella pääsin pian terveyskeskuspsykologin puheille. Suurimman osan ajasta itkin. Oli hirvittävää ja vaikeaa puhua käytöksestäni, olla sielu paljaana ja pyytää avuttomana, aivan paljaana ja vereslihalla: "Auta minua".

En enää hallinnut raivoani vaan se hallitsi minua. Raivolla on myös sellainen luonne, että jos sen antaa vallata itsensä, se ei suinkaan helpota oloa vaan raivo vain nousee ja pahenee. En osannut päästää sitä hallitusti ulos ja päästää siitä irti, vaan annoin sen ottaa vallan minusta ja käytöksestäni. Minä en hallinnut tunteitani, vaan tunteeni hallitsivat minua ja tekojani. Sen myötä ja vuoksi tunteeni ja reaktioni pelottivat minua ja varsinkin lapsiani.

Niin vaikealta kuin tuntuikin myöntää oma vajavaisuutensa ja osaamattomuutensa tällä saralla, oli myös vaikeaa ottaa vastaan psykologin kannustavaa palautetta: Hyvä, että otit asian puheeksi. Olet rohkea, kun myönsit tilanteen. Hienoa, että tunnustat puutteesi ja mahtavaa, että tulit tänne.

En kokenut olevani hyvä, en rohkea saati hieno. Olin pettymys itselleni, ja tunsin olevani pettymys lapsilleni ja puolisolleni.

Mutta halusin muuttua, koska lapseni ansaitsivat parempaa.

Psykologin kanssa ja avulla aloimme purkaa tätä mustaa möykkyä sydämestäni. Tapasimme lopulta puolenkymmentä kertaa, ja joka kerta möykky pieneni. Viimeinen tapaamiskertamme oli tammikuussa, jonka päätteeksi psykologi totesi möykkyni pienenneen sen kokoiseksi, että pystyisin jatkamaan sen työstämistä itsenäisesti... Meinasin ensin kirjoittaa "yksinäni", mutta se ei ole totta. En ole yksin: minulla on rakastava ja osallistuva mies, minulla on äiti ja sisar joille olen puhunut aiheesta. Lisäksi minulla on nyt tämä psykologi, jolle voin aina tiukan paikan tullen soittaa. En ole yksin eikä raivoni enää hallitse minua.

En uskalla ajatella, miten olisi käynyt tai millainen tilanne meillä olisi nyt, jos en olisi rohkaistunut ottamaan asiaa esille neuvolassa. Suurimman kiitoksen sain muutama viikko takaperin lapsiltani, kun Esikoinen totesi eräällä pitkällä automatkalla (heidän riehuessaan takapenkillä tottelemattomina ja isänsä ja minun yrittäessä komentaa ja paimentaa heitä) "Kiitos äiti kun et huuda, minusta on kiva kun et huuda". Hänkin ymmärsi, että aikaisemmin vastaavassa tilanteessa reaktioni olisi ollut jotain aivan muuta. Tuon kiitoksen haluan muistaa - varsinkin niinä vaikeina hetkinä.

Olen yhä temperamenttinen ja hermoni ovat yhä lyhyet. En ole todellakaan lehmänhermoinen äiti, enkä tule koskaan olemaankaan, kuten naurahtaen totesin viimeisellä tapaamiskerralla psykologillenikin. Kuten Valeäitikin tunnusti, saatan viedä lapsen turhan kovakouraisesti jäähylle ja korotan ääntäni. Mutta samalla nykyään selitän enemmän lapsilleni, miksi äitiä kiukuttaa. En tukahduta tunteitani enkä näyttele tyyntä, koska mielestäni lasten on hyväkin nähdä, että tunteita saa olla. Myös niitä pelottavia. On vain opittava hallitsemaan niitä ja oppia päästämään niistä ajoissa irti, niin että ne eivät hallitsisi meitä.

Vaikka minullakin on vielä paljon työsarkaa, olen ottanut ensimmäisen ja ratkaisevimman askeleen. Olen tunnistanut ja tunnustanut erheeni, ja sen myötä olen ottanut tilanteen takaisin haltuuni. Raivoni ei enää omista minua, eikä sillä ole enää yliotetta minusta. Minä itse olen hallinnassa ja valitsen reaktioni sekä tekoni.




(Huh, en ole tainnut koskaan aikaisemmin julkaista mitään näin vereslihalla olevaa. Itkin koko ajan tätä kirjoittaessani ja minua pelottaa julkaista tämä. Mutta jos edes yksi kaltaiseni äiti saa tästä tukea ottaa oma ratkaiseva askeleensa, tämän julkistaminen on sen arvoista. Saa kivittää.)

14 kommenttia:

  1. Kirjoitanpa vielä tähän joitakin psykologin keskusteluista saamiani ahaa-elämyksiä, jotka ovat auttaneet raivon hillinnässä:

    - Lapsen kiukku ja uhma eivät ole henkilökohtaisia, hän ei tee sitä kiusallaan tai tahallaan juuri minua kohtaan.
    - Minun on opittava ensin itse hillitsemään ja hallitsemaan tunteitani, ennen kuin voin vaatia ja opettaa niitä taitoja lapsilleni - jotka juuri nyt kipeästi kaipaavat apuani tunnekuohuissaan. (Voimme myös opetella yhdessä, ei ole häpeä, ettei itse tiedä ja osaa kaikkea.)
    - Tunteita saa olla, tärkeää on se miten niitä käsittelee ja mitä niillä tekee.
    - Muista huomioida myös ne hetket, jolloin onnistut pysymään rauhallisena. Älä takerru vain negatiivisiin vaan huomaa itsessäsikin myös ne hyvät.
    - Ole itsellesi armollinen.
    - Jos tilanne on mielestäsi "liian" paha tai vaikea, puhu siitä. Älä haudo yksin! Et ole ainoa etkä ensimmäinen vastaavassa tilanteessa.

    Käytännön vinkkejä vanhemmalle, kun raivo uhkaa vyöryä yli:
    - Hengitä (liioitellun) syvään, huijaa autonominen hermostosi rauhoittumaan.
    - Hoe mantraa, esim. "Minä rauhoitun / Ei hätää".
    - Kosketus: halaa tai silitä itseäsi. On vaikea raivota rauhoittavan/lohduttavan kosketuksen alla. (Älä kuitenkaan väkisin halaa lasta.)
    - Huuda tyynyyn (toimii niin aikuiselle kuin lapsellekin).
    - Laske tavoitteitasi ja priorisoi. Esim. jos kiukku tulee lähtötilanteessa, onko oikeasti tärkeää olla tismalleen ajoissa, vaan annatko lapsen kiukun tulla ja mennä sillä "riskillä" että myöhästymme muutaman minuutin. -> Mikä on _oikeasti_ tärkeää saavuttaa juuri tässä hetkessä?
    - Lähde pois tilanteesta, mutta muista selittää lapselle, miksi poistut tilanteesta. Tämä ei ole lapsen hylkäämistä.

    Lapsen raivossa:
    - Nimeä tunne ja sanoita tilanteita jo ennen isoa raivoa, kiukun ollessa vasta nousemassa.
    - Yritä pysäyttää lapsi pohtimaan tunnetta, esim minkä kokoinen se on (käytä esim käsiä mittareina "näin suuri" vai "näin pieni"). Toimii myös jälkikäteen, jos kiukun aikana ei onnistu.
    - Sinun ei tarvitse aina "ratkaista" tilannetta, lapsikin saa olla kiukkuinen ja purkaa kiukkunsa (kunhan ei satuta itseään tai muita). Joskus lapsi rauhoittuu helpommin huomatessaan, että häntä oikeasti kuunnellaan ja hänen tunteensa tunnistetaan.
    - Kysy lapselta itseltään, mitä hän haluaisi sinun tekevän kiukun aikana. Joku kaipaa kosketusta, joku omaa rauhaa, joku sitä että vanhempi on lähellä mutta ei saa koskettaa.

    VastaaPoista
  2. Upea, rohkea, mahtava äiti olet! Arvostan valtavan paljon työtä, jota olet tehnyt oppiaksesi paremmaksi tunteiden käsittelijäksi. Omien vajavaisuuksien tunnistaminen ja tunnustaminen ei ole helppoa, kuten ei ole niistä ääneen puhuminenkaan. Vau!

    Minä en siis viskele kiviä, vaan taputan käsiäni rohkeudestasi. Tekstisi osoittaa paitsi sen, että meitä tunteittemme kanssa kamppailevia on muitakin, myös ja ennenkaikkea sen, että on mahdollista päästä tunteittensa herraksi. Kiitos kun jaoit kokemuksesi.

    Minulla vastaavanlainen herääminen tapahtui reilu vuosi sitten, ja silloin kirjoitin siitä blogiini: http://ehdoton-ehka.blogspot.fi/2013/12/pimea-puoli.html

    Käytöksestäni pelästyneenä varasin myös ajan neuvolapsykologille, ja tapasimme kolme kertaa. Sain hyviä neuvoja (aika lailla samoja kuin sinäkin), ja tunteen, että apua saa jos sitä tarvitsee.

    Toivon, että tekstisi rohkaisee muitakin etsiytymään neuvolapsykologin juttusille. Ei kannata odottaa siihen asti, että tilanne riistäytyy käsistä. Riittää, että itsellä on huono olla oman käytöksensä kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Saara! Olenkin tainnut aiemmin käydä lukemassa tuon postauksesi, vaikken näköjään ole kommenttia jättänytkään. Erittäin hyvin kirjoitettu sekin.

      Olen täysin samaa mieltä, että jo tuo tunne, että joku kyllä auttaa jos/kun apua kaipaa, on tärkeä. Että tietää, ettei ole yksin eikä myöskään ainoa tunteidensa kanssa. Ja varsinkin tuo, että riittää että itsellä on huono olla oman käytöksen kanssa. Tilanteen ei suinkaan tarvitse kärjistyä äärimmilleen, että kannattaa uskaltaa hakea apua. Riittää, että itsessään tai lasten reaktioissa huomaa, että nykytilanne ei tunnu hyvältä.

      Itse koin olevani hyvin syvällä suossa, melko toivotonkin, että pystynköhän koskaan muuttumaan. Loppujen lopuksi vaikein oli ottaa se ensimmäinen askel, ja yllättävää oli se, kuinka jo muutamalla keskustelukäynnillä oli iso muutos - ensin omaan mielentilaan ja sitä kautta käytökseen asti.

      Poista
  3. Tämä on kyllä valaiseva teksti, samoin kuin se Valeäidinkin. Aihe ei tällä hetkellä oo mulle yhtä kipeä, kuin se oli joitain aikoja sitten (en edes tarkalleen muista, milloin...)

    Huomasin vasta tämän luettuani, että oon tainnut itsekin kasvaa tässä asiassa viimeisen vuoden kuluessa, vaikken "ammatti-ihmisen" kanssa ookaan päässyt puhumaan. On ollut kyllä suunnitelmissa, silloin, kun tilanne tuntui hallitsemattomalta. Tai oikeastaan vasta sen jälkeen. Vannotin miehelle, että "vie mut hoitoon", jos taas joskus olen sellainen.

    Oon pelännyt, että miten selviydyn, jos tilanne uudestaan kulminoituu sellaiseksi, kuin silloin, kun olin koko ajan raivona. Mutta jotenkin nyt hoksasinkin, että olen nykyään viisaampi. Ainakin tuntuu siltä. Että vertaistuki, blogi ja puhuminen ovatkin ehkä auttaneet siinä, mihin luulin tarvitsevani terapeuttia tai ties milloin mitäkin. :) Että ehkä tulevaisuudessa ymmärtäisin, ettei tarvitse olla täydellinen ja että löytäisin erilaisia keinoja raivoamisen sijaan. Ehkä. Ja jos en löydä, niin ehkä muistan edes sen, että puhuminen, ihan kelle vaan, auttaa. :) Ja toisaalta edelleen vannotan puolikkaalleni, että "vie mut hoitoon", jos kontrolli pettää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, vertaistuki melkein missä muodossa tahansa auttaa myös yleensä. Riittää, kun joku kuuntelee - ammatti-ihminen tai kuka tahansa. Homma vain paranee, jos toiselta ihmiseltä saa esim. konkreettisia neuvoja tai vaikkapa erilaista näkökulmaa asioihin.

      Itselleni oli valaiseva hetki mm. se, että usein itse ärsyynnyn vain lisää, jos haluan purkaa mieltäni ja kiukutella miehelle jostakin, ja hän yrittää ratkaista ongelman loogisesti. Minä kun haluaisin, että hän vain kuuntelee ja lohduttaa. Ja kas, psykologi heitti vastapallon, että entäpä jos oma uhmaikäinen lapsenikin haluaisi vain samaa? Että äiti kuuntelee ja tunnustaa hänen tunteensa eikä heti jyrää sitä tai yritä ratkaista. Niinpä niin... :)

      Sama varmaan tässä vanhemmankin raivossa: Tärkeintä on puhua se auki, niin se ei enää ole sellainen pimeä mörkö sydämessä.

      Poista
    2. Hei vau!! Erittäin valaiseva pointti tuokin! (Tykkäsin myös noista ekan kommenttisi oivalluksista.) Jaan nimittäin ihan täysin tuon tunteen, etten halua miehen ratkaisevan, vaan kuuntelevan. Että ehkä lapsenkin tunteet olisi hyvä kyetä jollain tapaa vastaanottamaan ja hyväksymään sellaisenaan.

      Ja tuo "mörkö sydämessä", sellaiselta se oma ennenkokematon raivo silloin aikaisemmin todellakin tuntui. Tällä hetkellä on niin valoisaa, ettei se mörkö näytä oikeastaan yhtään pelottavalta, mutta toivon kovasti, että jos koittaa pimeitä tai synkkiä hetkiä, niin muistaisin sen mörön olevan kuitenkin vähemmän vaarallinen, kuin miltä se näyttää. :)

      Ihanaa, että tästä puhutaan. :)

      Poista
  4. Rohkea kirjoitus! Lapsen negatiivisten tunteiden rakentava ilmaisu on mun mielestä vaikein läksy äitiydessä. Valmiudet siihen juontaa niin syvältä omasta lapsuudesta: siitä, miten on itse oppinut ja saanut ilmaista negatiivisia tunteita. Upeaa, että olet saanut ammattilaiselta apua ja että uskallat kirjoittaa siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapsuuden juuret istuvat syvässä meissä kaikissa. Koen, etten itse lapsena oppinut hyvin käsittelemään negatiivisia tunteitani, minkä vuoksi tunnen nyt olevani pulassa lasteni tunnekuohujen kanssa. Muistan myös, että oma äitini on ollut erään sortin "huutaja". Psykologille kuitenkin kerroin rehellisesti, että en koe tuon huutamisen "arpeuttaneen" minua eikä ole vahingoittanut suhdetta äitiini, joka on yhä eräs läheisimmistä ja rakkaimmista ihmisistäni. Jälleen sain hyvän vastapallon: Huutaminen ja raivo - niin ikäviä kuin ne ovatkin - eivät yksin määritä suhdettani lapsiini. Myös niillä hyvillä hetkillä on väliä, vaikka mustimpina hetkinä ei siltä tuntunutkaan.

      Tämä kirjoitus on kyllä ollut vaikeimpia, mutta näin jälkikäteen myös puhdistavimpia.

      Poista
  5. Mahtava kirjoitus. Nostan hattua. Minä oon järkyttävän lyhytpinnainen ja temperamenttinen ja huudan kyllä välillä liikaa lapsille. Viimeisen puolen vuoden aikana oon kyllä edistynyt tässä asiassa ja vähentänyt huutamista ja karjumista, mutta edelleen joskus palaa pinna poikki. Kiitos, että kirjoitit noita vinkkejä, otan varmasti käyttöön!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, jos edes joku vinkeistä kolahti! :) Loppujen lopuksi juuri sen vuoksi uskalsin tämän julkaistakin.

      Poista
  6. Wau, tämä oli hieno, rohkea ja rohkaiseva kirjoitus, kiitos! Voisin ehkä joitain neuvoja täältä poimia, jos saan tehtyä jatkokirjoituksen tuosta aiemmista, sopisiko se sulle?

    Kiitos tästä, ehkä mäkin rohkaistun nyt sanomaan siellä neuvolassa tästä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, ihanhan täällä punastuu. Ehdottomasti saa poimia neuvoja mukaan, jos teet jatkokirjoituksen. Lueskelin kaikki sinun postaukseesi tulleet kommentit läpi, ja niin monen kohdalla tuntui niin tutulta, tismalleen samaa itse kävin läpi (ja käyn yhä). Teki vain mieli halata heitä ja kertoa, etteivät ole yksin ja että tilanteet eivät ole toivottomia vaan neuvoja ja apua on kyllä saatavilla.

      Kannattaa rohkaistua. Kuten Saarakin yllä kommentoi: Riittää, että itsellä on huono olo oman käytöksen kanssa. Ja puhumalla ja sanoittamalla sen oman "mörön" koen, että siitä on helpompi saada otetta ja päästä jälleen itse niiden tunteiden hallintaan.

      Poista