Kateudesta

Facebook, tuo ihana uteliaan urkkijan tyyssija - ja syvä kateuden kaivo. Olen loppupelissä todella onnellinen elämääni: on rakkautta ja terveyttä, mies, lapset ja urakin. Silti koin tänään jäätävän kateuden vihlaisun nähdessäni facessa erään opiskelukaverini kuvan, kaukaisella trooppisella rannalla. Kun on itse jynssännyt kissan oksennusta lattialta ja vienyt kaksi draamakuningatarta itkun kautta päivähoitoon, kyllä vihlaisi nähdä tuo unelman kaunis maisema.

Olen aiemmin ollut ahkera facekateilija, mutta kuluneen vuoden aikana olen pyrkinyt siitä aktiivisesti ja onnistuneesti eroon. Siksikin oman tunteeni voimakkuus yllätti. Miksi kadehdin nyt? Ja miksi juuri tuota? Miksi kadehdin sellaista, mikä ei ole edes koskaan ollut minun unelmani?

Tjaa, ei tähän liene yksiselitteistä vastausta, mutta jotain osaa lienee esittänyt yllä kuvailemani aamu, vauvan viime aikoina uudelleen aktivoitunut yöheräily, ja se fakta että luin facea pieruverkkareissa eteisen lattialla. Että vaikken nykyisestä elämäntilanteesta mitään vaihtaisi pois (mutten pistäisi hanttiinkaan, jos joku tulisi maksamaan talolainamme), niin hetki huolettomuutta (ja trooppista lämpöä) ei varmasti olisi pahitteeksi. Onneksi ollaan jo joka tapauksessa kesään päin menossa.



(Ihan mutkatta ei sujunut tämä blogin henkiin herättely. Lapset ja väsy ja ruuhka ja kaikki, onhan näitä teko- ja syitä. Jotain ehkä kuitenkin kertoo viime syksyn ja talven rankkuudesta se, ettei minulla ole mitään, ei _yhtään_ mitään muistikuvaa edellisestä kirjoituksestani marraskuulta. Nyt onneksi valo on palannut niin ikkunan taa kuin sisällekin vauvan parempien yöunien myötä. Jotta ei muuta kuin uutta matoa koukkuun ja tulta päin.)

Paluu pöytälaatikon pariin

Jo viikkojen ajan olen pyöritellyt pienessä päässäni ajatusta blogin kirjoittamisesta. Toisaalta olisi niin paljon jaettavaa. Toisaalta en ole varma onko tämä blogi enää oikea paikka jakaa niitä. Loppujen lopuksi olen liian laiska aloittamaan uuttakaan blogia, joten lähden nyt testaamaan, tuleeko tästä kirjoittelusta enää mitään.

Mitä on ennallaan?

Lelukaaos, pyykkiteline olohuoneessa vaikka kodinhoitohuonekin löytyy. Uhmaikä jos toinenkin - eikö ne ikinä lopu?? Minäkin kipuilen omaa äitiyttäni, vaimouttani, monia roolejani ja niihin repeämistä. Yhä vain.

Mitä on uutta?

Viimeksi olin vahvasti raskaana. Nyt tuo kolmas kupeitteni hedelmä on jo kolmikuinen joka suuntaan viuhtova vauva. Kun hän syntyi, minun opintojeni piti olla jo käytännössä valmiit. Silti yhä vain huomaan tahkoavani saman tiedoston parissa. Samaan aikaan miehen työ on muuttunut oleellisesti niin aikataulujen kuin sisällön suhteen. Yritämme molemmat räpiköidä vähillä yöunilla. Mies pärjää paremmin, minä pysyn nippanappa pinnalla.

Mihin tästä mennään?

Toivon uudelta vuodelta tasaisuutta. Sitä ennen puran räpiköintiäni tänne - jos väsymykseltä ja perhe-elämän nuorallataiteilulta kykenen.
Tervetuloa takaisin mukaan!

Bloglovin'

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/7386981/?claim=k3wu58g6wsd">Follow my blog with Bloglovin</a>

Blogilistan haudattua itsensä, minutkin löytää nykyään Bloglovin'ista.

Isojen kysymysten äärellä

Arki rulla yhtä aikaa hitaasti ja kamalan nopeasti, joten blogi on jäänyt retuperälle. Lapset sen sijaan jatkavat kasvamistaan ja molemmilta tulee liki päivittäin jotain niin ihanaa, hoksaavaa tai vain naurattavaa - sanomista tai tehtyä - että tahdon edes murto-osan yrittää tallettaa tänne blogiinkin. Kun se kovakantiseen vauvakirjaan tarttuminen on näköjään vielä vaikeampaa. ;)

Tämän seliselin jälkeen kerronkin, mitä Esikoinen tuumi toissa viikonloppuna. Tämä juuri neljä vuotta täyttänyt pieni herkkiksemme istuskeli auton takapenkillä, kun palailimme kaksin shoppailureissulta. Lienemmekö hieman tätä ennen puhuneet tulevasta perheenlisäyksestä ja hiiiiitaasti lähestyvästä synnytyksestä, kun Esikoinen sai - jälleen kerran - äidilleen jauhot suuhun kysymällä:

- Äiti. Mistä on tullut se, ennen kuin on ollut ketään joka synnyttää?

Lapsi selkeästi haki kysymystä, mistä on tullut maailman ensimmäinen ihminen, kun ei ole ollut ketään olemassa, joka hänet olisi voinut fyysisesti synnyttää. Ei hän osannut tuota yhtä hyvin muotoilla, mutta muutaman kerran varmistettuani kysymyksen (Äiti ei nyt ihan ymmärrä, mitä tarkoitat? Voisitko toistaa kysymyksen alusta asti uudestaan?) sivulause pysyi aina samana: ...ennen kuin on ollut ketään joka sen synnyttää?

Niin. Että mitenkäs tuohon vastaat niin, että nelivuotiaskin pystyy ymmärtämään? Varsinkin kun oma näkemys on omanlaisensa sekoitus perusluterilaista uskoa ja darwinismia evolutiooteorioineen? En vielä halunnut alkaa sotkemaan asiaan mitään jumala- tai uskontokonsepteja saati sitten mielikuvia että eläintarhan apina on meille läheinen serkku, joten yritin vastata mahdollisimman yksinkertaisesti:

- Eri ihmiset uskovat, että se on tapahtunut eri tavalla. Kukaan ei voi tietää varmaksi, koska sitä kaikista ensimmäisintä ihmistä tai hänen kavereitaan ei ole enää olemassa. Se on tapahtunut niin kauan sitten, että ne ovat kaikki kuolleet, eikä heiltä voi kysyä.

Yritin myös selittää, että se ensimmäinen ihminen on kehittynyt pitkän ajan kuluessa, eri tavalla kuin vauva äidin masussa. Muutaman kertauksen jälkeen Esikoinen vaikutti ymmärtävän asian tai ainakin jotain siitä. Tai sitten hän vain kyllästyi aiheeseen, koska kotipiha näkyi jo puiden takaa. ;D

Kaikki mitä tarvitsee

Mies kävi viikonloppuna Tosikoisen kanssa kahdestaan metsäretkellä - eli kävelyllä nippanappa tonttimme rajan takana. Pieni askel meille aikuisille, iso seikkailu pienelle ihmiselle. Paluumatkalla Mies päätti hieman huiputtaa Tosikoista ja - näköetäisyydellä kotitalostamme - tokaisi Tosikoiselle:

- Voi ei, olemme tainneet eksyä. Mitä me nyt teemme?!

Tosikoinen tuttuun tyyliinsä tuumasi hetken, ollenkaan hätääntymättä, kunnes tokaisi:

- Ei se mitään, onhan meillä toisemme.

Sydäntäsulattavan laukaisunsa jälkeen pieni ihmeemme oli urheasti osoittanut suunnan, minne lähteä tarpomaan: suoraan pois päin talostamme. Mies oli nöyränä ja hurmattuna seurannut pientä urheaa, kunnes oli alkanut johdatella reittiä takaisin kotiin päin.

Kauppareissulla opittua

Eilen uskaltauduin ottamaan härkää sarvista kiinni ja suuntasin ruokakauppaan ostoksille molemmat lapset mukanani. En todellakaan päätynyt samanlaiseen zen-tilaan kuin aiemmin kuvaamani sankariäiti, joskin selvisimme silti ilman itkupotkuraivareita läpi paikallisen marketin. En myöskään osannut laskea liekaa yhtä löysälle kuin Mies, joka kertoi edellisellä kauppareissulla kulkeneensa itse omia reittejään, ja antaneensa lapsille hakutehtäviä erinäisistä tuotteista täysin itsenäisesti hoidettavaksi. Jokin kultainen keskitie sentään taidettiin löytää, koska kassaneiti lausahti meidän poppoota katsellessaan, lasten ensin lastattua omista pikkukärryistään tavarat hihnalle ja sen jälkeen kipitettyään palauttamaan kärryt pyynnöstäni omalle paikalleen:

- Onpas siinä tottelevaisia lapsia. Harvoin näkee samaa täällä kaupassa. Sehän meni kuin oppikirjoissa!

Samaan aikaan itse mietin, että varmasti kenellekään kanssakauppailijalle ei jäänyt epäselväksi meidän nassikoiden nimet, koska niin usein (eli jatkuvalla syötöllä) niitä koin hokevani. Lisäksi itselläni oli koko kauppareissun ajan ollut olo kuin pitkää ja näännyttävää monologia puhuvalla radiotoimittajalla: - Älä mene sinne, hakisitko tätä, katso eteenpäin, älä törmää, ei saa juosta, voisitko nyt seurata äitiä, katso eteesi, väärä suunta, tule tänne päin, mistäs ne maidot löytyy?

Otin kassaneidin kiitokset vastaan hämmentyneenä ja iloisena. Eipä neiti varmastikaan tiennyt, kuinka hyvän mielen hän minulle antoi: Onnistuin sittenkin!

Lisäksi kerroin kassaneidin kehut autossa myös lapsille, mistä varsinkin Esikoinen ilahtui kenties jopa enemmän kuin äitinsä. Enkä myöskään ennakkoon osannut arvata kehujen jakamisen odottamatonta lisäseurausta: - Äiti, mä teen ensi kerralla ihan yhtä hyvin ja ehkäpä se kassatäti kehuu sitten uudestaankin minua!

Niinpä, positiivisen kautta oppii paremmin. Tämän(kin) kun muistaisi äitinä useammin.

Pumppaa pumppaa

Tosikoinen leikki legoilla ja rakensi niistä pitkähkön tornin. Yhtäkkiä leikki muutti muotoaan: lapsi haki paikalle pienen patjan, puki jalkaansa kengät, käänsi tornin vaakatasoon tangoksi ja asettautui selälleen patjalle tankoa veivaamaan.

- Minä tahdon jumpata niin kuin äiti! tokaisi pieni suloisuus. Enpä todellakaan olisi vuosi sitten uskonut näkeväni omaa lastani matkimassa minua bodypumpissa!