Voiko surra jonkin sellaisen menetystä, mitä ei ole koskaan omistanutkaan? Jotain, joka on ollut vain ajatuksen tasolla, jos edes sitäkään?
Voiko kaivata jotain sellaista, jota ei ole koskaan saanut? Jotain, jonka järkevyydestä ei ole edes varma, mutta joka kolkuttelee ajatuksissa? "Uskaltaisinko, pystyisinkö...?"
Voiko vuodattaa kyyneleitä sellaisen edestä, joka ei ole ollut omaa, ei käsin kosketettavaa, ei muuta kuin mielikuvitusta?
Ja kuinka selittää näitä tunteita sellaiselle, jolle vain konkreettinen on "oikeaa"?
Usein on koti mullin mallin ja lelujen lisäksi äidin mielikin mukkelis makkelis. Välähdyksiä arjesta, jotka haluan muistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti