Lapsiluvun takana

Kun jäin Esikoisesta äitiyslomalle, lähdin soitellen sotaan. Raskaushinku ja vauvakuume ajoivat kaiken ylitse ja edelle. Uskoin myös kenties hieman naiivistikin kaiken kyllä järjestyvän. Lapsen kaipuu tykytti polttavammin kuin keskeneräisen opinnot tai aluillaan oleva työura. Sattuman kautta olimme juuri ennen Esikoisen plussaa ostaneet ensiasuntomme, joka oli meille kahdelle järjellä ajatellen liian suuri. Onneksi ei mennyt montaa viikkoa, kun Esikoinen ilmoitti tulostaan ja asunto muuttui sopivan kokoiseksi.

Tosikoinen syntyi valmiiseen perheeseen, valmiiseen kotiin. Alunperin liian suuri asunto kutistui edelleen, mutta mahdutti edelleen meidät kaikki - ruhtinaallisestikin, vaikka tiettyihin koloihin muutamat lisäneliöt eivät haittaisikaan. Myös auto oli vaihdettu suurempaan, tähän mahtui tuplarattaatkin peräkonttiin. Tosikoinen toki lisäsi käytännön kiirettä ja tarvetta lisäkäsille sekä äidin sylin jakamiselle, mutta isommassa mittakaavassa mikään ei muuttunut - tai kaivannut muutosta.

Olen nyt kuumeillut vaihtelevasti kolmannen lapsen perään, mutta tällä kertaa kynnys on paljon suurempi, mikä on hieman nurinkurista. Mikään muutos ei ole henkisesti niin suuri kuin ensimmäisen lapsen syntymä. Toinen lapsi syntyy jo valmiiseen pakettiin ja hieman jo tietää, mitä odottaa. Kolmas lapsi tuntuu ainakin ajatuksen tasolla mullistavan jälleen kaiken: Pitäisi muuttaa isompaan asuntoon, koska herkkäunisena perheenä jokainen tarvitsee oman yksityisen nukkumahuoneensa. Mahtuuko kaksi turvaistuinta ja yksi turvakaukalon nykyiseen autoon? Jos ja kun ei mahdu, millaiseen karavaaniin se oikein pitäisi vaihtaa? Kuinka kolmen lapsen kanssa kuljetaan lähipuistoon saati kauemmas jalan, kun tuplarattaatkin ovat jo niin kovin suuret? Missä niitä kaikkia pikkuruisia kenkäpareja ja miljoonia tumppuja oikein säilytetään?

Materian lisäksi mietin aivan eri tavalla uraani. Kolmessa vuodessa tuntuu muuttuneen niin paljon: En ole enää nuori työnhakija, mutta silti junnaan alemman tason tehtävissä. Yritä siinä nyt sitten vakuutella, että olisin oikeasti osaava ja junnaus johtuu organisaatiomuutoksista eikä kyvyistäni. Palatessani lasten jälkeen työelämään olen joutunut tekemään suuria myönnytyksiä, mutta ne ovat sellaisia vain minulle. Työnantajan näkökulmasta he ovat olleet enemmän kuin reiluja, vaikka itsestäni tuntuu, että olen jäänyt jalkoihin. Näkyykö cv:ssäni lasten mentävä aukko vai näytänkö sen perusteella vain tietylle tasolle jumahtaneelta, jolla ei ole etenemiseen tarvittavaa... mitä? Osaamista, kynsiä, motivaatiota, näyttöjä? Huomaan olevani kateellinen eräällekin kollegalle, joka on kyllä käyttänyt isyysvapaansa, mutta silti onnistunut etenemään uralla yläpuolelleni. Tämä ei tokikaan ole henkilökohtaista, mutta silti kunnianhimoani kolhaisee. Ja kuinka syvälle mahtaisinkaan pudota, jos nyt saisimme kolmannen lapsen? Ei yhtään lohduta ajatella, että minulla on työvuosia vielä neljäkin kymmentä jäljellä, koska valitsemaani uraa pitäisi luoda nuorena. Ehkä jopa nuorempana kuin mitä itse enää olen?

Palettia ei myöskään kevennä edelleen kesken olevat yliopisto-opinnot. Vuosi aikaa saada paperit pihalle töiden ja lasten ohella ei ole helppo nakki. Tämä on itse asiassa niin iso nakki, etten kykene juuri nyt sitä edes enempää pohtimaankaan.

Miten tähän kaikkeen sopii haave kolmannesta lapsesta? Haluan säilyttää elintasomme, mutta en tiedä olisiko meillä varaa isompaan asuntoon, omaan taloon, isompaan autoon, saati ruokkia kolmea lasta? Ei sitä kolmattakaan voisi iäisyyksiä pelkällä rintamaidolla pitää, mutta turhan usein jo nykyisinkin palkkapäivää odotellaan kieli pitkällä tilin kolistessa tyhjyyttään. Miten me pärjäisimme rahallisesti kolmen lapsen kanssa heidän kasvaessaan?

Miten tähän kaikkeen sopii haave kolmannesta lapsesta? En haluaisi lapsilleni isoa ikäeroa, mutta eräs ura-asioiden tukipilarini sivulauseessa kehotti miettimään, voisimmeko lykätä kolmatta siihen asti, kunnes Esikoinen menee kouluun. Että ehtisin välissä viimeistellä opinnot ja luoda sitä uraakin, oikeasti. Neljä vuotta todennäköisesti kuluu hujauksessa, kuten kuluneetkin liki kolme vuotta lasten kanssa, mutta silti se tuntuu iäisyydeltä. Ja jälleen toisaalta, kuinka paljon olen valmis uhraamaan omaa itseäni ja työuraani lasten vuoksi..?

Olen ollut onnekas, koska minulla on ollut edes jokin työpaikka mihin palata, mutta en silti jaksa innostua tästä edusta. Haluan tasoiseni työn ja oikean uran, en mitä tahansa.

Olen ollut onnekas, koska olemme saaneet jo kaksi lasta. Esikoista "tehtiin" kolme kuukautta - aika joka silloin tuntui ikuisuudelta, mutta jälkikäteen ajateltuna todella lyhyeltä - ja Tosikoinen sai alkunsa jo pelkästä ajatuksesta. Kerjäänkö vaikeuksia haluamalla vielä kolmannenkin?

Olen onnekas, koska minun ei tarvitse tietää kaikkia vastauksia vielä tänään. Silti nämä ajatuksen ahdistavat ajoittain ja tällä hetkellä enenevissä määrin. Enkö voisi vain saada kaikkea haluamaani, nopeasti ja kivuttomasti ja kaiken yhtä aikaa?