maanantai 17. maaliskuuta 2014

Mielensäpahoittaja

Seitsemännen ainekirjoitushaasteen inspiroi Kuplan Paula. Otsikko ehdottomasti osui ja upposi tänne hyvin, vaikka kirjoittaminen meinasikin unohtua ja luovutan tämän aineeni päivän myöhässä.
 




Mielensäpahoittaja

Pieni ihminen kokee tunteita koko kehollaan, ja Tosikoinen on siitä oiva esimerkki. Hän on perusluonteeltaan aurinkoinen vekkuli, mutta silloin kun häntä riipoo, se ei jää keneltäkään huomaamatta. Nyt puolitoistavuotispäivän lähestyessä näitä riipovia hetkiä on koko ajan enenevissä määrin ja päivittäin saamme todistaa pienen tempperamentin vahvistumista. Kas näin:

Tosikoinen on löytänyt jotain kivaa lattialta. Jotain selkeästi herkullista. Pienet nakkisormet käyvät ripeästi havaitun murusen kimppuun ja vievät suuhun nopeammin kuin äiti ehtii edes älähtää "EI". Tai oikeastaan sormet käyvät vielä nopeammin, jos äiti ehtii kieltonsa kiekaista, koska silloin Tosikoinen tietää olevan jo kiire, jos meinaa päästä herkkua maistamaan. Tiukkapipoinen äiti kaivaa kuitenkin kuivaneen kikkareen taaperon suusta (huh, se olikin vain eilisen iltapalan murotyyyny), eikä siihen auta rimpuilu, sätkiminen tai edes huutaminen. Operaation jälkeen taapero nyyhkyttää roskiskaapin edessä, ei antaudu syliin lohdutettavaksi vaan mielenosoituksellisesti kääntyy pois.

Pukeminen on Tosikoisesta myös kivaa - niin kauan kun sitä saa tehdä itse. Tästä ei pidä vetää sellaisia johtopäätöksiä, että hän osaisi mitään pipoa kummempaa oikeasti pukea ylleen, vaikka riisuutuminen sujuukin jo (myös niinä hetkinä jolloin se ei olisi suotavaa). Niinpä päivittäin kohtaammekin eteisessä korvia vihlovaa kirkumista, josta naapurit varmasti kuvittelisivat, että vähintään jonkin eläimen mestaus olisi käynnissä. Ei, ei mitään sen dramaattisempaa kuin taaperon pukeminen, mutta Tosikoiselle sekin hetki on näköjään traumoista kauheimpia. Selkä kaarella lapsi kirkuu kuin henkensä hädässä, kun asettaudun auttamaan haalarin pukemisessa. Tilannetta ei yhtään helpota se, että hän on ensin itse vapaaehtoisesti istuutunut lattialle levitelttyyn haalariin ja sovitellut itse jalkojaan lahkeisiin tai hihoihin. Heti, kun äiti lähestyy auttamisesta leperrellen tai pukemiseen komennellen tai mitä tahansa siltä väliltä, Tosikoinen perääntyy ja kipittää karkuun. Jos ehdin häneen tarttua ja määrätietoisin ottein pukea, kaipaisin korvatulppia. Kirkuminen on niin totaalista, että hänen koko pieni vartalonsa tärisee ja selkä on jännittynyt kaarelle. Hän varmasti huutaisi "ei saa auttaa!", jos vain osaisi.

Oltiinpa ulkona tai sisällä, tietyt asiat ovat Tosikoisesta kivempia kuin muut. Eli aina ne isosisaruksen omat lelut ja leikit, nehän ne kivoimpia ovat. Esikoinen on kuitenkin useimmiten mustasukkaisen suojeleva omistaan ja menee heti riistämään aarteensa pienemmän kädestä. Tästä seuraa väistämättä kova hätähuuto sekä kyyneleiden sumentama äitiä etsivä katse. Huomasitko kuinka minua loukattiin juuri? Tule auttamaan! Ja äitihän rientää, joskin nykyään hieman hitaammin. Hiljaa olen alkanut pohtia, josko olisi kypsä aika alkaa opettaa Tosikoiselle, että jos joku (lapsi) vie hänen kädestään lelun, sen saa ottaa omin luvin takaisin? Fyysisesti tönimällä harmiaan ilmaisevan Esikoisen kohdalla se ei tosin ole vielä ajankohtaista, jos haluan säästää pienempää enemmältä muksimiselta. Tosikoinen on kuitenkin oppinut myös käyttämään tätä äänenvolyymiaan sekä kyyneleitään manipulaatioon: Pieni on oppinut huijaamaan vanhempiaan, että kuka olikaan uhri ja kuka otti kenen kädestä...

Moni muukin asia on Tosikoisesta kivaa, kuten kiipeily, kirjojen repiminen, sopimattomiin paikkoihin tunkeminen, ja ylipäätään kaikki kujeilu. Vielä kivempaa se kaikki on, jos siitä äiti tai isä ensin kerran kieltää. Sehän on silloin suorastaan kehotus yrittää uudestaan! Ja kun silloin kielletään tai pahimmassa tapauksessa siirretään pois tapahtumapaikalta, on loukkaus kaikista syvin. Tosikoinen - luonnollisesti - itkeä tihrustaa ja poikkeuksetta toistaa mielensäpahoittajatanssinsa: kääntyy ympäri, kävelee metrin kauemmaksi tarkasti vältellen mahdollisia lohduttavia syljeä, heittäytyy vatsalleen lattialle ja parkuu parkumistaan. Henkeä vetäessään vilkaisee vielä kieltäjää, kunnes jatkaa kovemmin. Siinä hetkessä on äidillä pokassa pitämistä. Niin suurtaa draamaa niin pienestä ihmisestä! Ei sille nauraa saisi, mutta kenen sydän ei moisen loukkaantumisen ruumiillistuman edessä sulaisi? Tekisi vain mieli halata, että kuule ei tämä niin vakavaa ole.

Tosikoinen onkin meidän perheen virallinen mielensäpahoittaja. En muista Esikoisen koskaan käyttäytyneen noin teatraalisesti (vaikka hänelläkin temperamenttia on vaikka muille jakaa). Mistä lie Tosikoinen moista oppinut, tuumiskelen huomatessani Miehen jättäneen likaiset sukkansa lattialle. Silmiä pyöritellen ja äänekkäästi huokaisten nostan ne likapyykkikoriin. Ja mitäs tämä on: Mies teki eilen alusta asti pyttipannua, mutta unohti siitä lantun ja porkkanan. Ääneen ihmettelen (ei kenellekään ja samalla tietenkin kaikille), miten tämä on mahdollista ja mitäköhän ihmettä tuosta lantusta nyt olisi tarkoitus tehdä? Sanoja tehostan italialaisilla käsiliikkeillä. Illalla pyydän kyyneleet silmissä Miestä hoitamaan lasten iltapuuhat, koska olen itse niin kovin väsynyt. Päätäkin särkee eikä kukaan ymmärrä, kuinka rankka päivä minulla on ollut. Mies on toki ollut viikon yötä myöten valvottaneella työmatkalla, mutta eikös hän haluakin nähdä lapsia, joten voisi samalla hoitaa heille kaiken? Ja vähän kokatakin? Jotain vaikka Siitä Lantusta, kivahdan lopulta ja laitan kyyneleillä sekä oven paiskaamisella pisteen Miehen vastahakoisuudelle.

5 kommenttia:

  1. :) Jes, ainakin yksi erilainen (ei omasta persoonasta) kirjoitettu mielensäpahoittaja -teksti! Lapset on kyllä melkoisia (suloisia) mielensäpahoittajia usein. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän lopussa tuli ehkä sitä omaakin napaa. ;) Sitä vain toivoisi, että olisi itsekin yhtä sydäntäsulattava mielensäpahoittajamielentilassa! :D

      Poista
  2. Meilläkin asuu juuri samanlainen mielensäpahoittaja. Voi sitä draaman määrää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä uskomatonta, miten pienestä voikin taaperon maailma murtua. Voi näitä pikkuisia! <3

      Poista
  3. 4-vuotias ja ryömimistaitoinen vauva jo nyt "täystyöllistävät" iltaisin meidät molemmat aikuiset. Tämä oli kyllä nyt hyvänä katsantona tulevaan, kunhan toinenkin lähtee kahdella jalalla liikkeelle katselemaan isomman leluja ja saa vielä omaa tahtoakin :). Nyt siis nautitaan leppoisista hetkistä :)!

    VastaaPoista