sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Mikä meitä yhdistää




     Kuukausi takaperin tilanne oli tämä: Mies vietti pitkää päivää töissä. Tai todennäköisesti se vain tuntui minusta pitkältä. Minä keräsin aamuisin lapset sängyistään ihmetellen heidän pirteyttään oman väsymykseni kourissa. Television hassut hahmot antoivat aamuisin auttavan kätensä, että sain hoidettua aamupesut ja –puurot. Päivät toistuivat samalla päiväunien ja ruokailujen rytmittämällä rutiinilla, joka alkoi minulle jo maistua hieman puulta.
     Minulle oli siis langennut perinteinen rooli kotona lasten kanssa. Totuuden nimissä ei se ollut suinkaan ylhäältä päin langetettu, vaan olin itse oman paikkani valinnut ja halunnut. Tähän asti se olikin tuntunut hyvältä, mutta kesän aikana huomasin pinnani kiristyneen liikaa ja napsahtelevan poikki pienestäkin vastoinkäymisestä ja kitinästä. Onneksi muutos oli jo sovittu.
     Nyt melkein kaikki on toisin: Minä hiivin aamulla hiljaa ulos varoen herättämättä lapsia. Mies nostaa vauvan pinnasängystä ja noutaa taaperon huoneestaan. Hän hoitaa aamutouhut ja ruokailut, päiväunet ja pottailut. Hän saa kuulla Esikoisen osuvat lausahdukset ja nauraa niille tuoreeltaan, mutta hän on myös se, joka saa kantaakseen uhmaikäisen kiukut. Mies näkee Tosikoisen kehityksen ja kuulee kikatuksen, mutta hän myös selättää väsykiukut ja ruokaraivarit.
     Silti yksi asia on ennallaan: nauru. Yhdessä miehen kanssa hekotamme Esikoisen kielikukkasille, ylpeinä hymisemme Tosikoisen kasvulle, ja ehkäpä tärkeimpänä jaksamme edelleen nauraa toistemme puujalkavitseille. Nauramme yhdessä ja erikseen, yksin, kaksin, kolmisin ja nelisin. Tosikoinen kikattaa kaikessa mukana vauvaninnokkuudellaan, ja Esikoinen on jo alkanut kehitellä omia pikkuvitsejään. Ja tuo mies. Hän on komea ja pätevä, ehdottoman luotettava ja maailman paras isä. Silti hänen paras piirteensä on huumori. Hän jaksaa naurattaa minua vuodesta toiseen. Toivottavasti hänellä on yhtä hauskaa minun kanssani, kuin minulla on hänen kanssaan.

***

Note: Tämä on osallistuminen ainekirjoitushaasteeseen. Kouluaikoina rakastin äidinkieltä ja kirjoittamista, joten halusin heittää oman kokeiluni ilmoille myös. En nyt ole aivan varma, osuuko tuotokseni virallisesti ainekirjoituksen piiriin, vai meninkö liikaa kirjoitelman puolelle. Itselleni tuttuun tyyliin pääsen myös varsinaiseen otsikon asiaan vasta viimeisessä kappaleessa. Onneksi näillä ei liene väliäkään, kunhan oli hauskaa tätä tehdessä. Kommentoikaa, jos haluatte lisää näitä! :)

1 kommentti:

  1. OIkein hyvin osui haasteeseen! Ja tosi kiva kirjoitus. Kiitos siitä ja onnellista syksyä! :)

    VastaaPoista