Puuhaa tekemässä

Äiti! Minä olen täällä ... tekemässä puuhaa! toimitti Esikoinen aamulla tärkeänä omasta huoneestaan.

Ihania oivalluksia nämä pienen ihmisen kielelliset kukkaset!

Riittävästi mutta silti liian vähän?

Olen yleisesti ottaen tyytyväinen elämääni. Onnellinen jopa, jos unohdetaan perisuomalainen vaatimattomuus ja savolainen vähättely. Silti välillä tunnen pienen piston, kateutta vai mitä lie.

Silloin, kun kuulen opiskelutoverin saaneen jälleen ylennyksen. Kun joku toinen muuttaa unelmansa perässä ulkomaille ja kotipaikkakunta vaihtuu vaikkapa Isoon Omenaan. Kun eräs niittää mainetta ja oletettavasti mammonaakin, ja kolmastoista puolestaan kylvää rahaa niin lapsiinsa kuin itseensä.

Silloin minua vähän kirpaisee, kun tuntuu, että he ovat saaneet kaiken: uran, rahaa, perheen. Ei ystävien, rakkaiden menestys, vaan tieto noista puolitutuista ja opiskelutovereista. Heistä, joihin minulla ei ole muuta yhteyttä kuin facebookin uutiset - ja joihin en yhtään sen enempää kaipaakaan.

Pitäisi varmaan piilottaa heidän päivityksensä, koska silloin kun en niitä näe, olen omaan elämääni varsin tyytyväinen. Tyytyväinen siihen, että on töitä. Iloinen asuinpaikastamme. Onnellinen miehestä ja kiitollinen lapsistamme.

Miksi siis tämä tavallinen elämä - tavallisessa suomalaisessa pikkulähiössä, tavallisena äitinä ja tavallisena rivityöntekijänä - tuntuu heihin verrattuna liian vähältä?



PS. Sivupalkin kyselyn mukaan kaipaatte enemmän syvempiä pohdintoja. Tässäpä tämän päiväisen facebookhetken jälkeisiä tunnelmia. Kateus, paljon inhottavampi ja vaikeampi tyydyttää kuin tv:stäkin tuttu PikkuNälkä.

Ihanuus

Kekseliäs ja sanarikas taapero osaa kyllä olla niin hurmaava. Esikoinen äsken kävi ensin halaamassa Tosikoista toistellen:

Kiitos kulta.

Sen jälkeen tuli halaamaan minua ja sanoi:

Kiitos kulta.

Loppukaneetiksi halien jälkeen hän totesi itsestäänselvästi:

Olen ihana.

Tyyny

Esikoisen ruokailut ovat välillä varsinaista välineurheilua ja viihdytyssirkusta. Mies keksii aina kaikenlaisia hassutteluja, joiden lomalla ruoka uppoaa kuin huomaamatta. Tai ainakin ilman itkuhuutoa... Eräs uusi suosikki on nenän varastaminen, se iänikuisen vanha jekku, joka Esikoiselle on aivan uusi, jännittävä ja hykerryttävä.

Aina ei kuitenkaan pieni taapero ole samalla aaltopituudella isänsä kanssa. Eräänä päivänä mies tahtoi luoda jännitystä tilanteeseen eikä lennättänytkään lapsen suuhun lentskaria vaan lusikan tahtina toimi jännitysmusiikki: Dyy-dy dyy-dy, dyy-dy-dyy-dy..!!

Esikoinen toisti nauraen perässä:

Tyyny! Tyyny!

Vedenneito

Kesän allaskausi omalla takapihalla korkattu. Kivaa!

Kesän ensimmäinen vesipelastus vauvalle hoidettu. Huomattavasti vähemmän kivaa. Todellakin täysin epäkivaa.

Onneksi sentään tajusin olla hollilla, koska lasten täytettävä allas olikin Tosikoisellemme yllättävän syvä. (Joo, kainaloihin asti vettä istuvalla vauvalla ON liikaa...) Silti yksi umpisukellus sattui, ja tämän äidin verkkokalvoille on nyt palanut kuva selällään kokonaan veden alla makaavasta vauvasta silmät apposen auki.  Se (alle) sekunti on ehkä tähän astisen elämäni pisin, mutta jotain hyvääkin opin: Osaan hätätilanteessa toimia salamannopeasti mutta panikoimatta. Omat tunteet iski päälle vasta tilanteen jälkeen ja tippahan siinä linssiin tuli.

Ensi kerralla vähemmällä vedellä ja paremmalla onnella. Noh, ainakin helteen pahin terä taittui vesileikeissä ja hauskaa oli kunnes...

Kakka

Molempien lapsiemme ensimmäinen sana on ollut kakka. Taikapotta on ollut kovassa käytössä, ja Tosikoinen tuntuu todella hoksanneet jutun juonen antaen päivittäin onnsituneesti tuotoksia pottaansa. Esikoinen on ollut edelleen kovasti vastahankaan ja on useimmiten alkanut jopa itkeä, jos on meinannut tulla pissakaan pottaan. Hän on siis istunut mielellään potalla - niin kauan kuin ei oikeasti ole ollut hätä.

Tänä aamuna olemme saattaneet kokea suunnanmuutoksen Esikoisen tehdessä onnistuneesti, tyynesti ja ilman yhtään kyyneltä, kakan pottaan. Ensimmäisen kerran melkein vuoteen! (Esikoinenkin pottaili onnistuneesti Tosikoisen ikäisenä reilu vuosi sitten, kunnes teki yhtäkkiä totaalisen stopin.)

Uudesta kakkatapauksesta riemuittiin ja palkittiin asianmukaisesti. Jään mielenkiinnolla odottamaan, tuleeko tästä nyt tapa vai oliko kyseessä yksittäinen ihme.

Jussi 2

Toisaalta juhannus lasten kanssa muistuttaa kovasti entisaikojen juhannuksia: Örvellystä riittää läpi vuorokauden. Ylivilkkaan (ja/tai -väsyneen) taaperon ja humalaisen käytöksessä on paljonkin samaa, kun äänenvolyymi nousee asianomaisen itse huomaamatta, askellus on hieman huojuvaa ja ennakoimatonta vaikka vauhtia riittääkin, innostus nousee räjähdysmäisesti mutta myös saattaa laskea pakkasen puolelle nanosekunnissa jolloin saattaa esiintyä muun muassa huitovia käsiä ja läpsimistä sekä veteläksi heittäytymistä, ja kaikella todennäköisyydellä sammuu mitä ihmeellisempiin asentoihin varsin epämukavan näköisesti. Niin, ja lisäksi ainakin meidän taapero aloittaa aamunsa aina varsin hyytävällä (ja ärsyttävällä) haudan-takaa-mölinällä.

Vauvaa ja laskuhumalaista yhdistää myös monet asiat, eikä vähäisimpänä niistä eritteiden määrä. Pissa voi tulla sänkyyn kummallakin, mutta vauvan eduksi luettakoon, että puklut ovat kuitenkin paljon miellyttävämpiä sängystä löydettäviä kuin varsinaiset oksennukset. Iltaa kohden sekä vauvan että laskuhumalaisen henkilön itkuherkkyys kasvaa eikä useimmiten kanssahenkilöillä ole mitään aavistusta siitä, miksi toinen parkuu pää punaisena. Molemmat tykkäävät paljastella itseään ja viihtyisivät mieluiten alasti eivätkä meinaa ymmärtää, miksei nakuilu ole suotavaa keskellä julkisia paikkoja. Ja tässäkin tapauksessa, molemmat sammuvat lopulta varsin yllättäen, yleensä kesken lauseen ja/tai jutustelun.