Olen jännittänyt tätä vuotta ja povannut tästä kiireisintä vuottani tähän astisista. Saan pelata tetristä monella yhteensovitettavalla palikalla: työ, tarha, opiskelu, kodin ja kenties paikkakunnankin vaihto. Viimeisin ja tämän hetken kuumottavin palikka on sattumalta paljastunut vesivahinko, joka tarkoittanee sekä keittiön että kylpyhuoneen remontointia. Palikka, jota en olisi välittänyt saada.
Kaiken tämän keskellä olen unohtanut, että tänä vuonna saan myös nauttia kotipäivistä enemmän kuin menneen syksyn aikana. Saan palata osa-aikaisesti takaisin kotiäidin
saappaisiin tohveleihin, ja viettää pitkiä viikonloppuna lasteni kanssa. Tämä toki tarkoittaa venymistä suuntaan jos toiseen, aikataulujen yhteensovittamista ja myös töiden tuomista kotiin - asia, jota olen ennen karttanut ja karsastanut. Mutta tuon lisäksi se tarkoittaa hitaita aamuja unesta lämpöisien pikkuihmisteni kanssa, pulkkamäkiä ja kuraleikkejä pihalla, uuden oppimista ja opettamista.
Tulen varmasti menettämään hermoni monta monituista kertaa. Se on tullut jo todistettua joululomankin aikana; Olemme Esikoisen kanssa niin samanlaisia tuittupäitä, että kolistelemme yhteen liki päivittäin. Silti haluan muistuttaa itseäni myös tuosta ihanasta puolesta. Saan muutamana lisäpäivänä viikossa unohtaa uran ja suorittamisen sekä palata jälleen hitaaseen kotiarkeen. Mikä tärkeintä, tämä lisäaika kotona tarkoittaa, että saan antaa useampia halauksia, enemmän huomiota, lisää syliä ja silityksiä näille elämäni rakkaimmille ihmisille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti