Sankaritarina

Tämä kirjoitus on osa ainekirjoitushaastetta, tällä kertaa Täti-ihmisen emännöimänä.

Itse osallistun vasta toista kertaa.

 



Isät ovat usein sankareita lapsilleen. He osaavat niin paljon, esimerkiksi kiivetä katolle ja korjata lampun. He ovat vauhdikkaita mutta aina turvallisia, esimerkiksi lennättäessään lasta käsivarsillaan lentokoneena. He ovat hauskoja ja taitavia, esimerkiksi taikoessaan kolikoita korvasi takaa tai varastaessaan nenäsi. He tuntuvat kaikkiosaavilta, rohkeilta, vakailta, luotettavilta.

 

Olen itsekin isäntyttö. En suinkaan ollut poikatyttö, kuten rohkeampi ja rämäpäisempi isosiskoni lapsena oli. Minä olin hiljainen ja ujo runotyttö, mutta isä oli minun peruskallioni. Vaikka osaan olla myös yhtä räjähdysherkkä ja tunteellinen kuin äitini, olen varsinkin lapsena ollut yhtä hiljainen ja tuumiva kuin isäni. Kasvaessani ja aikuistuessani olen saavuttanut saman sivun äitini kanssa, mutta lapsena olin enemmän isäni perään. Hänen kanssaan halusin viettää aikaa kaksin, hänen kanssaan tunsin itseni isoksi tytöksi istuessani auton etupenkillä matkalla kohti uusia hauskoja mutta turvallisia seikkailuja ja autokauppoja.

 

Isäni ei ole muiden silmissä kovinkaan erityinen. Hän on ahkera työläinen, kiinnostunut autoista ja härveleistä, säästeliäs, harvasanainen, lämminhenkinen mutta käytökseltään hieman jäyhä. Suomalaiseksi keski-ikäiseksi mieheksi hänen ulkopuolisten silmin erikoisin piirteensä lienee se, ettei hän juurikaan syö lihaa saati makkaraa, vaikka ei virallisesti kasvissyöjäkään ole. Silti minun silmissäni on aina ollut ja tulee aina olemaan sankari-isä sekä nyt myös sankariukki.

 

Enää en ole pelkästään isäntyttö, mutta olen tainnut kasvattaa isäntyttöjä. Enkä ihmettele lapsieni isäihannointia, onhan Mies monilta piirteiltä hyvin samankaltainen oman isäni kanssa: Hän luotettava ja vankka peruskallio, johon muu perhe voi nojata. Silti hän hassuttelee ja keksii mitä kiinnostavampia leikkejä. Hän antaa lapsille tilaa kokeilla rajojaan ja tarjoaa mahdollisuuksia oppia uutta.

 

Ilman Miehen aloitetta en olisi uskonut Esikoisen voivan alkaa oppia melkein vuosi sitten numeroita. Pidin alle puolitoistavuotiasta aivan liian pienenä sellaiseen, mutta Mies ja Esikoinen todistivat luuloni vääräksi. Miehen kannustuksella Esikoinen on oppinut tyhjentämään tiskikoneesta lusikat ja haarukat tismalleen omille paikoilleen, ja Tosikoinen on oppinut sekä syömään alle vuosikkaana liki hampaattomanakin kanssamme samaa ruokaavauvamössöjen sijaan että käyttämään haparoiden omaa lusikkaakin suurin piirtein oikein. Miestä eivät isyydessä ja lastenkasvatuksessa rajoita ennakkoluulot tai sosiaaliset paineet; Hän tekee niin kuin itse kokee oikeaksi, turhaan lapsien ikäsovinnaisuuksia tai Vaiheita pohtimatta.

 

Isät ovat usein sankareita lapsilleen, ja niin sen kuuluukin olla. Mies on nyt hoitovapaalla, ja sen myötä varmasti joidenkin aikuisten ja äitien silmissä uhrautuva sankari. Näin sen ei kuulu olla. Mies on sankari Esikoiselle ja Tosikoiselle arjessa ja leikeissä, mutta ei hänen koti-isyyttään pidä sen vuoksi ylistää ja kuorruttaa kullalla. Koti-isyys on osa meidän perheemme kasvutarinaa, melkein itsestäänselvyys meidän molempien toiveesta. Koti-isyys ei ole erityinen sankariteko sen enempää kuin kotiäitiyskään, vaikka jokaisen isän (ja äidinkin) soisin olevan sankari omien lapsiensa silmissä.



PS. Oikein paljon onnea omalle isälleni pian koittavan syntymäpäivän johdosta! Olet minulle aina sankari-isi.