maanantai 18. marraskuuta 2013

Rakkaudesta

Olen viime aikoina miettinyt rakkautta. Se on käsitteenä varsin venyvä ja mielestäni myös perheessä alati kasvava. Rakastin Miestä suuresti, kunnes Esikoisen myötä rakastuin häneen uudestaan entistä kiihkeämmin ja Tosikoisen myötä yhä syvemmin aina vain. Kun sain Esikoisen, primitiivinen suojelunhalu syttyi välittömästi mutta varsinainen rakkaus vasta alkuihmetyksen väistyttyä muutaman päivän sisällä. Tosikoisen synnyttyä en kokenut ensimmäisen lapsen kohdalla tullutta kummastusta, vaan vauva tuntui heti tutulta ja rakkaalta. Samalla rakkauteni myös Esikoista kohtaan laajeni hänen uuden isosiskon roolinsa myötä. Lapsien kasvaessa rakkauteni heitä kohtaan on myös kasvanut. Jokainen uusi taito on lisännyt äidinrakkautta sydämessäni. Aina kun olen saanut tutustua heihin paremmin, olen huomannyt rakkauden vain syvenevän ja laajenevan.

Silti, en aina pidä lapsistani. Kyllä, luit aivan oikein: En aina pidä lapsistani.

Rakastan heitä enemmän kuin omaa elämääni, enkä epäröisikään hetkeäkään antaakseni henkeni heidän vuokseen. Silti, en aina pidä heistä. Annahan kun selitän hieman: Lapsilla on kasvaessaan Vaiheita. On ihania ja on vaikeita Vaiheita. Ja on sellaisia Vaiheita, joiden aikana en pidä lapsistani.

Kesällä koin tämän kahtiajaon kaikista konkreettisimmin: Tosikoinen oli ihanassa vaiheessa, 8-10 kuukauden ikäisenä vaaperona, joka innokkaasti haki kontaktia, oli alati hymyilevä ja hykerteli milloin millekin asialle koomisesti. Ei tietoakaan eroahdistuksesta vaan päivät olivat hänen kanssaan yhtä naurua ja ilakointia. Samaan aikaan Esikoiselle iski toden teolla kaksivuotiaan uhma päälle ja samaan syssyyn myös heräsi uudestaan mustasukkaisuus pikkusisarusta kohtaan. Esikoinen koetteli hermojani päivittäin, testaili rajojaan ja äidin hermojen kestokykyä. Pahinta oli, kun hän alkoi läpsiä ja töniä pienempäänsä. Suojelunvaistoni pienemmän puolesta veteli ylikierroksilla ja jäähykortteja jaettiin enemmän kuin haluan edes muistellakaan. Tuolloin en pitänyt Esikoisesta. Rakastin häntä toki, mutta en yhtään pitänyt hänestä. Joku saivartelisi, ettei pitänyt lapsen käytöksestä, mutta itse koin tunteen vielä syvempänä.

Onneksi tuokin Vaihe meni ohi, joskaan se ei aina takaa yhtään auvoisempaa seuraavaa Vaihetta. Tällä hetkellä Esikoisen läpsimis- ja tönimisvaihe on tehnyt paluun, ja samaan aikaan Tosikoisen ensimmäinen tahtoikä on ilmaantunut kuvioihin. Aikaisemman hykertelevän hymyvauvan tilalle onkin tullut korvia raastavasti kiljuva, maahan mahalleen heittäytyvä ja krokotiilin kyyneleitä valuttava mielensäpahoittaja. Onneksi se tuttu hykertelijäkin pilkahtelee, eivätkä lapset tietenkään ole joka ikinen hetki joka ikinen päivä minkään karmaisevan Vaiheen kourissa. Silti halusin kirjoittaa nämä tunteeni auki, koska mielestäni nämäkin tunteet kuuluvat vanhemmuuteen ja ovat sallittuja.

On kausia, jolloin päivittäisessä kanssakäymisessä pidän toisesta lapsestani enemmän kuin toisesta. On kausia, jolloin tunnen niin pakahduttavaa ylpeyttä molemmista, että en voi uskoa tätä onnea omakseni. On kausia, jolloin voisin maksaa suuria summia voidakseni pikakelata jonkin Vaiheen yli.

Kun olin itse lapsi, en aina pitänyt isosiskostani. Olin kateellinen ja hän oli välillä varsinainen kiusaaja. Silti rakastin häntä aina enkä olisi antanut minkään tai kenenkään vahingoittaa häntä. Enkä antaisi edelleenkään. Samaa koen nyt omien lapsieni kanssa: En aina pidä heistä. Joskus tunne nousee hetkittäin, joskus se tuntuu esiintyvän kausittain. Silti rakastan heitä ja rakkauteni heitä kohtaan kasvaa vain. En ikinä haluaisi minkään satuttavan heitä ja ottaisin kaikki heidän kipunsa itselleni, jos vain voisin.

En aivan saa kristalloitua pääajatustani niin selkeästi kuin haluaisin, mutta toivottavasti saitte tästä sekavasta sepustuksesta jotain selkoa. Yritetäänpä tiivistää vaikka näin: Rakkaus ja pitäminen eivät aina kulje käsikädessä, se kuuluu elämään. Se, etten aina pidä jommasta kummasta lapsestani, ei tarkoita sitä, ettenkö rakastaisi heitä. Samaan tyyliin en aina pidä kaikista sukulaisistani tai kavereistani, enkä aina ymmärrä heitä tai heidän vaiheitaan, silti rakastan ja tuen heitä.

4 kommenttia:

  1. Puit kyllä varsin hyvin sanoiksi omat tunteeni. Noinhan se menee, rakastan kyllä molempia, mutta aina en pidä heistä/heidän teoistaan. Ja tuo kuopuksen suojeleminen, tuntuu, että itselläni se lyö vieläkin välillä yli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana saada itsellekin vertaistukea sieltä ruudun takaa. Pitkään pohdin, tohdinko tästä edes kirjoittaa, mutta jotenkin tämä aihe vain kaipasi päästä ilmoille, joten uskaltauduin. :)

      Poista
  2. Äitiyden hirvittävin huomio oli siinä kun tajusi, ettei se lapsi olekkaan yhtään sellainen kuin olin aina ajatellut. Että sen tempperamentti olikin peritty äidiltäni jota muutin nuorena karkuun.. että se toinen kasvoikin niin voimakastahtoiseksi eikä halunnutkaan viettää aikaa äitinsä kanssa kalassa.. kuten minä niin kuvittelin vauvavatsaa silitellessä. Ylpeyttä toki näistä, mutta vähän hassua pettymystäkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On todellakin kasvattavaa, kun lapsen oma luonne alkaa puskea läpi. Että kaikkeen ei voi äitikään kasvatuksellaan vaikuttaa, vaan lapsessa on jo sisäsyntyisesti omia luonteenpiirteitä, joille sinänsä et voi mitään (paitsi yrittää kanavoida niitä oikein). Itse olen Esikoisen kohdalla huomannut, että olemme luonteeltamme hyvin, hyvin samanlaisia. Ja nyt olen saanut oppia käytännössä sen, kuinka vaikea luonne minäkin olen, ja erityisesti kuinka kovaa kolisee, kun kaksi kaltaistani törmää. Ei ole helppoa sekään, eikä itseään karkuun voi edes muuttaa. ;)

      Ja silti, kun ei tuota naperoa voi olla rakastamattakaan, kaikesta huolimatta ja toisaalta kaikkineen, juuri tuollaisenaanhan se onkin täydellinen.

      Poista